Osaatko sukeltaa silmät avoinna?

Heitän ilmoille päivittäin kysymyksiä; ”miksi minulle piti käydä näin?” milloin tämä loppuu?” ”miten tästä selvitään?” ”voinko minä seota?” ”mistä kaikki johtuu?” ”miksen tajunnut aiemmin? ”olisinko voinut tehdä jotain toisin?” ”voinko minä kadota?” miksi miksi ja miksi…. Kysymyksiä, joihin kukaan ei osaa antaa vastauksia. Tai no, ehkä osaakin, mutten oikein usko ketään. Välillä minusta myös tuntuu, ettei kukaan oikein ymmärrä.

Olen kuin äärettömän paksun lasiseinän takana, toisessa todellisuudessa, kuin kaikki muut. Tavallaan niin yksin ja niin avuton. Jossain sumussa kaikki päivät ja elämässä, jota en edes haluaisi elää. Lamaantunut, välillä teen kaiken kuin pikakelauksella, poissaoleva, ahdistunut, turta, tyhjä, onneton, surullinen, kateissa. Vaivun dissosiaatiotiloihin, jolloin olen kuin pieni lapsi. Enkä voi tehdä niillekään mitään. Kuin kestää. Pelkään katsoa peiliin. Mun koko elämä on pirstaleina. Olen keskeneräinen, muuttumassa.

En jaksaisi tätä. Minä kuitenkin yritän. Yritänkin ihan helvetisti. Mun on pakko olla rohkea ja mennä tämän kaiken läpi vaikka mua pelottaa. Ja pelottaakin ihan helvetisti! Mulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä eteenpäin. Kohdata tämä kaikki ja lopulta vahvistua, voimistua ja kasvaa. Mä haluan uskoa, että on olemassa vielä elämä, jota haluan elää. Onneksi minulla on vankka tukijoukko ja paljon ihania tsemppaajia matkassa, ilman tukea mä en olisi tässä. Ja on kai tässä menty eteenpäin kun jossain vaiheessa mun ainoa tavoite oli ”pukeutua, pestä hampaat, ja kävellä vuodeosastolta päiväsairaalaan”.

-Osaatko sukeltaa silmät avoinna? kysyi Muumipeikko.

-Osaan mutta en tahdo, Nipsu vastasi. -Eihän sitä koskaan tiedä mitä siellä alhaalla sattuu näkemään.

Ote kirjasta Muumit ja olemisen arvoitus.