Friend in need is a friend indeed

Miksi juuri silloin, kun tarvitsisit kaikista eniten tukea, lohtua ja ymmärrystä, kaikkoaa viereltäsi ihmisiä? Onko se sitä, että näin vaikeita asioita ei osata eikä ole uskallusta ja kypsyyttä kohdata? (mikäli esimerkiksi ei ole vastaavasta minkäänlaista omakohtaista kokemusta?) Vai onko se sitä, että juuri minua ei haluta kohdata toisenlaisena, keskeneräisenä, erilaisena, kuin mihin on aikaisemmin totuttu? Vai ajatellaanko, että olisin nyt jotenkin huonoa tai ankeaa, masentavaa seuraa, jolloin on parempi olla kokonaan tapaamatta, pitämättä yhteyttä tai yhtäkkiä olla kutsumatta mihinkään mukaan? Enkä todellakaan sano sitä, etteikö minulla olisi tukea ja ihmisiä ympärillä, voi kyllä, onneksi on. Eihän tästä tulisi yhtään mitään ilman. Ja ne ihmiset, läheiset, rakkaat, ketkä ympärilläni ovat, olen myös aina tiennyt, etteivät ne kaikkoa mihinkään, vaikka tilanteeni olisi mikä ikinä. Olen voinut aina luottaa siihen, että he ovat (ja samalla tavalla minä olen), no matter what. Ja myös yllättävät tahot ovat osoittaneet erilaisin tavoin tukensa ja tarjonneet auttavaa kättä. Kiitos myös heistä jokaiselle. Tässä kohtaa mikään tuki, apu, kaunis ele ei ole liikaa. Mutta on se vaan hämmentävää, että ehkäpä juuri ne ihmissuhteet, joissa et ole kokenutkaan olevasi jollain tapaa ehkä terveessä, tai tasapuolisessa, onnellisessa ja aidossa ystävyyssuhteessa, niin ne ihmiset ovat kaikonneet. Minä olen kuitenkin se sama ihminen, vaikken voikaan nyt hyvin. Sisältä särkynyt, mutta ihan sama ihminen. Ja sehän sattuu aivan saatanasti, että valmiiksi jo niin hajalla ollessaan huomaa, että joku ei oikeasti niin paljon välitäkään sinusta, kuin sinä luulit. Valehtelisin, jos sanoisin, ettei se satu. Se sattuu. Se on myös karmivaa, miten raakoja, itsetuhoisia (anteeksi rehellisyyteni) ajatuksia päähäni tulee miten minun tulisi ”todistaa” tämän kuoren alla oleva paha olo niille, jotka sitä ei näytä ymmärtävän. Ikäänkuin kostoksi. Senhän tekisin vain itselleni. Ja aivan, kuin minun tarvitsisi todistella yhtään kenellekään sitä, mitä minä olen läpikäymässä. Välillä vaan tuntuu, että monet ihmiset elää niin helvetin pinnallisessa ja kiiltokuvamaisessa, kaunistellussa todellisuudessa, että sitten kun oikeasti lähipiirissä kolahtaa, ei sellaiseen osata ottautua. Olen moneen otteeseen todennut sen, että hädässä ystävä tunnetaan, mutta nyt pääsen kokemaan sen ihan oikeasti. Enkä olisi tähän tilanteeseeni kaivannut yhtään enempää mitään kuormitustekijöitä, kuin mitä tässä jo (aivan riittämiin) on. Halusin vain ääneen ja avoimesti ihmetellä, miten hämmentävää, mutta ennenkaikkea surullista tällainen on.

”Ystäväsi huolehtii
kun askelees on hatarat
Elämässä pitää kii
jos sen päältä putoat”

Kuva muutaman vuoden takaa Annista ja minusta Suomenlinnasta, kun olimme viettämässä Tove Janssonin synttäreitä.