Aaltoilua
Täällä ollaan vietetty ensimmäinen yö uudessa kodissa. Illalla ihmettelin laivojen valoja. Meri on ihan vieressä. Se on minulle tärkeä elementti. Laivojen lähdöt ja meren läsnäolo huutavat lähdöntunnelmaa. Siinä on jotain turvallista.
Soitin herättyäni Jennalle Milanoon, tein mutteripannulla aamukahvit ja aamiaiseksi minulla on juotavaa mansikkajogurttia ja mandariini. Ympärilläni vallitsee jonkinlainen sekasorto ja kaaos. Monella tavalla. Haastetta täällä pienessä 22 neliön yksiössä eniten tuottaa kymmenen jätesäkillistä vaatteita ja sitten viisi hyllyä, mihin ne pitäisi purkaa. Ehkä siellä on jotain, mistä voin luopua.
L u o p u a…
..Kimi auttoi minua eilen muutossa. Lähti hakemaan viimeistä kuormaa yksin, että sain aloittaa täällä tavaroiden purkamisen. Kokosi tullessaan myös lipaston. Kun oli saanut sen koottua, hän pyysi avaimet. Irrotin Nyyti -avaimenperän entisen kotini avaimista ja ojesin ne sille käteen. Romahdin. Sanoin monta kertaa kiitos. Kiitos avusta. Kiitos näistä vuosista. Kiitos. Kiitos kaikesta. Toivotin hyvää uutta vuotta. Sanoin, että pidä huolta. Halattiin. Mietin, tänne minä nyt jään, ja hän lähtee. Kun ovi sulkeutui, polvet petti alta. Jäin keskelle lattiaa huutoitkemään. Näinkö tässä nyt kävi? Kurkistin ikkunasta ja näin, kun Kimi jäi autoon joksikin aikaa istumaan. Ajattelin, että sillä on kamala olo. Ehkä se itkee. Se sattui. Tuntui, että tukehdun. Vilkutin sille, kun se lähti. Kyyneleitä riitti niin, että tästä asunnosta olisi varmaan saanut pienen joen tuonne merenrantaan. Välillä sain nostettua itseni taas ylös ja sain tavaroita purettua ja hetkittäin romahtelin itkemään. Välillä siskoni kanssa chattailu ja sen tyhmät jutut saivat mut nauramaan ja sitten taas joku muisto menneistä itkemään. Olo aaltoili ja edelleenkin aaltoilee. Toisinaan purkaessa jostain pahvilaatikosta löytyi vanhoja kuvia, ja sitten taas ajatukset karkasi hyviin aikoihin ja mietteisiin, että mitä meille oikeasti tapahtui? Tätä on niin helvetin vaikea käsittää. Ja samat kysymykset toistelevat mun päässä itseään. En ymmärrä. En vaan ymmärrä.
Ajattelin, että miten minä tästäkin ihan totta selviän? Vaikka toisaalta, mä en epäile, ettenkö. Oon saanut vahvuutta tämän vuoden aikana. Ja uskon, että tuun selvii ihan mistä tahansa.
Toissapäivänä sain kuulla, että masennuksestanikin huolimatta minusta säteilee (ihme kyllä) – positiivisuus. Se oli ihanasti sanottu, ja jäin miettimään tuota. Ehkäpä ne valo ja voima, mitkä sisälläni on, auttavat jaksamaan eteenpäin ja sisukkaasti vaan taistelemaan sen hyvän elämän puolesta, minkä tiedän olevan olemassa ja yhtälailla minulle edelleen mahdollista. Ne auttavat myös eteenpäin tästä erosta huolimatta. En voi jäädä tuleen makaamaan. Itseironia ja huumorintaju ovat yhtä suuressa roolissa. Vaikka pimeyttä onkin laskettu ylleni mielinmäärin tämän vuoden aikana, yritän silti selvitä. Eikä minulla ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin yrittää, jos todella aion ja haluan selvitä. Ja mähän haluan! Himmeälläkin valolla voi koettaa suunnistaa kohti parempaa.