Apua

Koen, että minulla on elämä ennen sairastumista ja elämä sairastumisen jälkeen. On myös jotain hienoisia rajapintoja, joihin sekoittuu koko tuo tapahtunut, ettei mitään alkua ja loppua oikeastaan koskaan ollutkaan.

Tämä kaikki tapahtunut pyyhki kuin hyökyaalto kaiken vanhan mennessään. Se mursi (vääriin asioihin rakennetun) minuuteni, päätti tuskaisesti pitkän (joskin jälkikäteen molempien osapuolten pohdinnan lopputulemana – onnettoman) parisuhteen, rikkoi yhdessä rakennetun kotimme ja mikä oli se suurin ja tärkein; fyysisen ja henkisen terveyteni menetys.

En vielä tänäkään päivänä tiedä, miten selvisin tai miten olen selvinnyt tänne asti. Noussut ylös. 2016 on vuosi, joka ei tule koskaan unohtumaan. Vuodenaikojen vaihtelutkin muistuttavat niistä ajoista, jopa tämä lempi vuodenaikani syksy. Kun pysähdyn miettimään, en toden totta tiedä miten selvisin. En toki koe olevani vieläkään täysin selviytynyt. Tätäkin pohtiessa katson asiaa tästä alussa mainitsemastani kahdesta näkökulmasta; aikaa ennen, aikaa jälkeen (te tiedätte, jotka olette pitkän matkan jo blogini parissa kulkeneet, mitä kaikkea piti käydä, että pisteestä a mentiin rytinällä pisteeseen b.) ja sitten sitä kaikkea, jossa alkua ja loppua ei ollutkaan.

Olen myös kirjoittanut, miten en kadu sitä, että tämä kaikki tapahtui. Ja miten minä en usko, että tämä vaan syyttä tapahtui. Ei. Sen kuului tapahtua. Minun kuului irtautua valheellisista ja vääriin asioihin rakennetuista minuuteni rippeistä ja siitä kaikesta, jonka kuvittelin olevan hyvin ja onnellisesti. Ihmismieli on niin kummallinen, että se voi huijata jopa itseään. Minulla oli siinä kohdassa elämää vihdoin tilaa kaikelle sille alitajuisen mieleni syövereistä puskeville asioille; traumoille, surulle, vihalle, sisäisen lapsen tuskalle. Masennukselle. Ahdistukselle. Kaikelle sille, mitä en olisi halunnut kohdata. Tietäen silti, että näin kuitenkin kuului tapahtua. Ne asiat tuli kohdata. Antaa sen hyökyaallon tulla ja pyyhkiä kaikki alleen.

Kipuilen tietenkin voidessani huonosti, että miksi näin piti käydä. En sitä kiellä. En voi nojata koko ajan siihen, että kyllä, kaikella tällä on ollut iso tarkoitus elämässäni. Haluaisin vaan, että tämä kaikki taistelu olisi lopultakin ohi. Haluaisin, että voisin elää edes suht huoletonta, ihan tavalliseksi luokiteltua elämää. Haluaisin pystyä kokemaan tunteet laidasta laitaan. Itkeä kun itkettää ja kokea vähemmän tyhjyyttä. Tyhjyys on se pahin. Kun tunnekokemus kokonaan puuttuu. Tiedät, mistä olet kiitollinen, muttet tunne kiitollisuutta. Et haluaisi kavahtaa kysymystä mitä kuuluu. Et haluaisi vastata, että ei kovin hyvää. Ei ihmiset sellaista jatkuvasti halua kuulla. Aina itse pohdiskelen, että koska on se päivä, kun voin vastata, että minulle kuuluu hyvää ja on kuulunut jo pitkän aikaa. Eikä kukaan halua kuulla, että et tiedä mitä kuuluu, (kun et tunne yhtään mitään).

Se mikä tämän kirjoituksen pointti on, en tiedä. Ehkä se, että saisin ulos jotain täältä takeltelevasta mielestäni. Niin paljon siellä liikkuu ja samaan aikaan ei.

Olen tällä hetkellä voimaton, kuten ehkä arvata saattaa. Olen pettynyt itseeni ja vihainen itselleni. Ajattelen myös kaikkien muidenkin miettivän minusta samoin. Tuntuu, että olen aivan loputtoman yksin ja väsynyt näiden tunteideni kanssa. Koen, ettei kukaan jaksa minua loputtomiin. Taakkaa. Tunnen, ettei minulla ole tässä maailmassa paikkaa. Pelkään tulevaisuutta ja pelkään, ettei sitä ole. Pelkään kuolemaa, mutta pelkään myös olla hengissä. Elää tätä tuskaa läpi. Pelkään itseäni ja tätä pimeää puolta mielestäni. Pelkään, ettei minua tulla hyväksymään tällaisena kuin olen. Tällaisena sairastuneena ihmisenä, joka sitten epäonnistuikin kaikessa, mihin ryhtyi. Inhimillisenä ihmisenä. Näinä päivänä ihmisiltä vaaditaan, että ollaan kuin koneita. Jaksetaan. Painetaan menemään. Jos et pysty siihen, olet huono. Sitä minä koen olevani juuri nyt. Iltaisin pelottaa mennä nukkumaan, mutta aamulla ahdistaa herätä tähän maailmaan.

Apua.

Kommentit (0)