Arvostus

En useinkaan arvosta tarpeeksi sitä työtä, sitä kulkemaani tietä ja sitä painajaismaista kokemusta, josta olen raivannut itseni kiinni tähän päivään, takaisin elämään. Silloin huonoimmassa mahdollisessa kunnossa ollessani ajattelin, että jos tästä ikinä mitenkään selviän, tulen olemaan kiitollinen joka päivä ja tekemään asiat toisin. Ja toki olenkin. Mutta ihmismieli on siitä jännä, että se jollain tapaa unohtaa aika nopeasti sen, mistä on jo tultu. Se kyllä keksii sen, mihin on vielä pystyttävä. Minkä asioiden on muututtava. Toisaalta se tietenkin toimii motivaattorina mennä eteenpäin ja selviytyä. Toisaalta se on välillä vain itseinhoa ruokkiva ruoska, joka ei anna armoa tai kiitosta itselle eikä sille kaikelle, missä ollaan nyt.

Tässä prosessissa on ollut selkeästi monenlaisia vaiheita ja ajanjaksoja. Välillä pystyn pitämään itsestäni mielettömän hyvää huolta. Toisinaan teen valintoja, (kutsun niitä harha-askeliksi), joilla sabotoin omaa toipumistani. Tämä tapahtuu jokseenkin aikalailla tiedostamatta. Ja jos teen näitä valintoja, se vie minut syöksykierteeseen ja valtavaan pettymykseen itseäni kohtaan. Joka tietenkin syventää masennusta. Joudun koko ajan keplottelemaan pysyäkseni pinnalla. Käyn jatkuvasti pääni sisällä keskustelua siitä, että riitän näin. Ja sitten taas kysyn, riitänkö? Kelpaanko? Muistutan itseäni, miten arvokasta työtä olen itseni eteen kuitenkin tehnyt. Ja teen.

Sain kesäkuun alussa muutaman ääniviestin vuosien takaiselta ystävältä, jonka kanssa törmättiin lentokentällä aikalailla niihin aikoihin, kun olin vasta päässyt sairaalasta. Tässä otteita noista viesteistä;

”Ne on päivän piristyshetkiä, kun avaan Instan ja katon sun stooreja ja julkaisuja. En voi käsittää vaikka sie olisit kuinka rikki ja haavoittuva, niin sie vaan oot oma ittes. Tää maailma ois parempi paikka kun täällä ois enemmän sun kaltaisia ihmisiä.
Silloin kun me nähtiin kentällä, eikä siitä sun toipumisesta ollu kovin kauaakaan, niin susta huokui semmosta positiivisuutta ja aitoutta. Kun kerroin mun miehelle miten rankkoja sun viimeiset vuodet oli ollu, niin se sano että ei ois uskonut et vitsi mikä tyyppi et nostan kyllä hattua. Ois ihana kasvattaa omista lapsista sellaisia, kuin sinä oot nyt. Vaikka toisaalta ihminen tekee ite sen työn riippumatta siitä, millaisen kasvatuksen on saanut. On ihanaa, että oot mun vanha ystävä ja että oot olemassa. Ja sit kun sä joskus alat seurustella, niin mun tekee mieli olla sulle semmonen isä, joka antaa hyväksynnän sun tuleville kumppaneille. Haluun, että sun tuleva puoliso näkee ja arvostaa sen kaiken mitä sussa on, kun ei kaikki ihmiset osaa arvostaa niitä piirteitä. Toivon todella lämpimästi, et sun tuleva puoliso osaa.”

Kuuntelin näitä bussissa silloin ja liikutuin, aloin itkemään. Tämän kaiken kauniin kun muistaisin niinä hetkinä, kun makaan kylppärin lattialla itkien elämääni, epäonnistumisiani, sairauttani, itseäni. Muistaisin sen, että olen hyvä, riittävä, selviytyjä ja minusta välitetään.

Täällä ollaan, vaikka kirjoittelenkin harvemmin.

Kommentit (0)