Break the bubble
Sumuinen, tyhjä, uupunut olotila jatkaa olemassaoloaan. Sen hyväksyminen on äärimmäisen vaikeaa. Tänään kuitenkin sain murrettua sitä ihan vähän.
Minusta tuntui (taas) että en ole tässä todellisuudessa, eikä asioiden tekeminen onnistu, eikä oikein mihinkään ole (luonnollisestikaan) voimia. Tiskasin kuitenkin (aivan unessa), pesin pyykit (aivan unessa), vähän väliä menin sänkyyn makaamaan ja tuijottamaan seiniä ja kattoa. Sitten tein pastan (aivan unessa…). Mun teki mieli lukea kirjaa tai katsoa joku ohjelma tai leffa, mutta kaikki tuo tuntui käytännöllisesti katsoen täydeltä mahdottomuudelta. Enhän jaksanut mitään, enkä pysynyt läsnä. Yritinpä kuitenkin.
Otin pastalautasen eteeni ja aloin katsoa Yle Areenasta Inhimillistä tekijää. Siinä Reetta Rönkä ja Henri Alén kertoivat paniikkikohtauksistaan. Vajaa tunti tuota, ja olo oli rauhallinen. Olin pystynyt keskittyä ohjelmaan täysin ja saanut vähän kyyneleitäkin ulos. Itku auttaa aina ja purkaa sitä outoa tyhjän olon aikaansaamaa kuplaa. Ohjelmassa Reetta pohti, ettei masennus vienyt häntä koskaan niin huonoon kuntoon, että olisi ollut vaan sängynpohjalla. Se sai itkun aikaan, koska siinä kunnossa minä olen ollut… Tulen siitä aika ajoin surulliseksi. Se on tapahtunut minulle ja se on ihan kamalaa. Sitä saakin surra. Onhan se aivan kamalaa. En olisi koskaan uskonut, että minä joudun sellaiseen jamaan. Kenties pahinta tällaiselle kontrollifriikille oli hallinnantunteen menetys. Ja pelko tulevasta. Joka on osittain läsnä vieläkin. Ei samassa mittakaavassa, mutta olemassa.
Luin myös Outi Brouxin omakohtaisen tarinan netistä, miten hän kärsii dissosiatiivista oireista (muistaakseni ihan dissosiaatiivisesta identiteettihäiriöstä, jos en muista nyt aivan väärin!) En (ja emme) ole todellakaan yksin näiden asioiden kanssa. Ja on upeaa, että näistä aletaan puhua yhä avoimemmin.
Selvästikin se, että sain vähän relattua ja sisälleni rauhan tunteen, oli se avain olon helpottamiseen. Olen jatkuvassa hätätilassa ja oloni on kaikkea muuta kuin rauhallinen. Jatkuva itsetutkiskelu on päällä ja sumuinen levottomuus. Sen vastapainoksi on siis ammennettava helpottavia tekijöitä. Ja koetettava keskittää huomio kaikkeen muuhun kuin siihen, miltä minusta tuntuu. Minulla on myös aivan jatkuva vertailu päällä. Vertaan vointiani, käytöstäni, mielialaani menneeseen. Siihen entiseen minuun. Kuulostelen, tutkailen, tarkkailen, ihmettelen. Välillä en enää edes tiedä, millaista se olikaan ennen? Oliko se sittenkään kauheasti parempaa? En usko. Mietiskelen, kauan tätä jatkuu. Jos selvisin keväästä, kai minä selviän tästäkin. Pakkohan minun on. Onko se niin? Nyt täytyy kestää. Olla armollinen. Jaksaa. On pakko. Ylianalysoinnin ja pohdiskelunkin voisin pyrkiä vähentää minimiin, olkoon se tulevan viikon tavoite… Relax.
