Elämän hauraus

Tämä alkuvuosi on osoittanut moneen otteeseen sen, miten elämä voi päättyä koska tahansa.

..kenen tahansa meistä.

Ennen sairastumistani kontrolloin elämääni, kontrolloin kaikkea. Ikäänkuin turvasin sillä selustaani, ettei minulle voi tapahtua mitään pahaa, eikä myöskään yhdellekään läheisistäni. Minut sai kovasti ahdistumaan puheet siitä, miten elämästä ei ikinä tiedä, eikä huomisesta voi olla varma. Ja että mitä tahansa voi tapahtua, koska tahansa. Päätinkin elää täysillä koko ajan, kuin huomista ei olisikaan. Suoritin elämääni. Mitä enemmän sain aikaan, sen tyytyväisempi olin itseeni ja tuntui, että tällä tavoin käytän elämäni asettaman rajallisen aika-kapasiteetin 100% hyödyksi.

Kun lopulta väsyin ja menetin kontrollin kaikkeen – mieleni (ja kohtaloni) seurauksena, yritin pitkään vastustella. Se ei kuitenkaan auttanut. Mieli piti hereillä monta viikkoa, tein minä mitä tahansa. Helpommalla olisin varmasti päässyt, jos olisin vain osannut päästää irti ja antaa sen kaiken tapahtua, vastustelematta. Olisinkin vain kummastellut, antanut virran viedä. Se kaikki oli vaan niin kamalan pelottavaa, olin kuin imussa, johon en tahtonut mukaan. Pelkäsin, että sekoan tai kroppani pettää, niinkuin olen teille kertonut. Jollakin ihmeen kaupalla tänne asti on kaikesta huolimatta selvitty, tosin ei kolhuitta, arvitta, mustelmitta, haavoitta. Minusta on kuitenkin tullut vahvempi, onnellisempi ja terveempi. Vähitellen.

Kuolemanpelkoni on väistynyt. Kuolema on väistämätön osa elämää. Se on jokaisen meidän kohdalla edessä, me ei kukaan voida sitä päivää tietää etukäteen. Tottakai elämä kannattaa elää niin, että katse on kaukana tuolla tulevaisuudessa ja ajatuksissamme elämme ryppyisiksi, harmaantuneiksi mummoiksi ja vaareiksi, mutta sitähän emme tiedä, tapahtuuko niin todella. Koen välillä syyllisyyttä kokemistani itsetuhoisista ajatuksistani (ja teoistani), koska jotkut taistelee elämästä kaikin tavoin. He haluavat elää, eivät kuolla. Mutta niinhän se on masentuneidenkin kohdalla. Silkkaa kamppailua elämästä. He haluavat (me haluamme) parantua, eivät olla sairaita ja kuolla. Mutta se sairaus valitettavasti sumentaa kaiken sen valon, mitä elämällä on tarjota. Ja silloin, monestakin syystä, ajatuskehä pyörii luovuttamisen ja kuoleman ympärillä. Se ei ole selkeä, terveen mielen valinta. Pystyn myös ymmärtämään nyt huomattavasti paremmin sen, miten jotkut päätyy siihen ratkaisuun. Elämä on lahja ja tietenkin sitä tulisi vaalia, pitää itsestään huolta ja rakastaa itseään, läheisiään, elämää ylipäänsä. Tehdä asioita mitkä tuottaa iloa ja hyvää oloa. Mutta masennus on vakava sairaus. Ja se saattaa johtaa siihen ratkaisuun joidenkin kohdalla, ettei vaan enää jaksa…

Hyviä esimerkkejä tämän vuoden puolelta on esimerkiksi Tim Berglingin eli tunnetummin Aviciin itsemurha. Hän oli lahjakas, herkkä artisti, joka uupui kaiken sen keikkailun ja julkisuuden alle. Surullinen tarina, joka kosketti ihmisiä ympäri maailmaa. Netflixissä on erinomainen dokkari Aviciistä (True stories), se on tehty viime vuonna. Jossain määrin sen voi nähdä myös tätä tapahtumaa ennakoivana dokumenttina. En ymmärrä, miksei hänen hätäänsä kuultu. Tai haluttu kuulla. Dokumentista saa sellaisen kuvan, että raha ratkaisi…

Viimeisimpänä mieleeni tulee Kate Spade, joka kuoli tiistaina 5.6. Suunnittelijan sisar Reta Saffo kertoo hänen kärsineen mielenterveysongelmista viimeisen 3–4 vuoden ajan. Sisaren mukaan hän oli vastahakoinen hakemaan lääketieteellistä apua kaksisuuntaiseen mielialahäiriöönsä, sillä hän pelkäsi, että se haittaisi hänen ja hänen brändinsä huolettoman hyväntuulista julkisuuskuvaa.” Surullinen tarina tämäkin. 

Itselleni hyvin tärkeä hahmo, Stellan vokalisti Marja Tahvanainen kuoli viime viikolla saatuaan jonkin sairauskohtauksen. Muutama päivä meni itkiessä ja biisejä kuunnellessa. Marja oli vain 38-vuotias. Stella on ollut merkittävä kokoonpano nuoruuteni ajan. Biisit teiniajoilta aikuisuuteen, jokaisella joku merkityksensä ja muistonsa. Ne Ilosaarirockit jolloin Stella esiintyi, oli jotain niin parasta. Yksi ikimuistoisimpia keikkoja oli se, kun Stella esiintyi Joensuun kaupunginorkesterin kanssa ja me ystäväni Helin kanssa saatiin liput keskeltä eturivistä. Vie mua vie vieläkin niihin tunnelmiin. Ne sanat on niin kauniit… Stellan musiikin siivittämänä me aikuistuttiin.

Eilen uutisoitiin Teemu Selänteen äidin poismenosta. Sekin tuntui hurjalta. Hänhän oli mennyt vain polvileikkaukseen. Kohtalo kuitenkin päätti toisin.

Omassa lähipiirissäni on tämän vuoden aikana kuollut useampi sukulainen syöpään ja yksi ystävä yllättäen. Yksi on sairastunut syöpään. 

Tämä kaikki herättää siihen, että elämä on hauras ja se ei katso ikää, aikaa, paikkaa. Se tapahtuu, kun on tapahtuakseen. Siksipä toivon, että te jokainen siellä ruudun toisella puolella teette tänään jotain sellaista, minkä tekemättä jättäminen harmittaisi huomenna. Soittakaa sille tärkeälle ihmiselle, sanokaa että rakastatte. Silittäkää, pussailkaa, halailkaa. Auttakaa toista, tukekaa, olkaa olkapäitä. Heittäytykää tekin hoivalle. Antakaa auringon helliä. Tehkää teistä oikeilta tuntuvia ratkaisuja ja päätöksiä, vaikka pelottaisi. Monesti sana ei on itselle kyllä:n sanomista. Muistakaa siis sanoa myös ei. Havahtukaa siihen, mitä oikeasti haluatte elämältä. Oletteko menossa siihen suuntaan, minkä koette kutsumukseksi? Vai teettekö asioita vain, koska joku toinen ehkä haluaa niin?

34047740_10156323561366678_4102415043012853760_n.jpg

Eläkää tänään, huomisesta me emme tiedä.

Kommentit (0)