Enkelit pitävät huolta

 

”Muistan, että oli sunnuntai, kirkonkellot soi ja sinut sai mietteliään näköiseksi ja olit hetken jossain kaukana… Kerroit, että sinä rukoilit, voimaa sait ja jälleen uskalsit luottaa että kantaa elämä, kaikki tää on hyvin päättyvää”

Jenni Vartiainen – Sinusta enkelit pitävät huolta

 

Vietin viikonloppuna tupareita. Pidin ne kahdessa osassa, jotta ystäväni mahtuivat hyvin kotiini ja heilläkin oli (ja olisi) mukavampi olla täällä. Tiiviisti joka tapauksessa olimme, molemmilla kerroilla, vaikka jaoinkin juhlat kahtia. Viikonloppu antoi ihan kauheasti iloa ja hyvää mieltä juuri edellämainituista syistä. Mutta, niinkuin viime tekstissä jo hiukan avasinkin, sisälsi viikonloppu myös jonkin tuskaisen muiston mieleentunkemisen, joka avasi taas jotain pahaa oloa syvältä minussa.

Viime yönä en saanut nukuttua. Pitkästä aikaa aivan surkea yö. Sen vuoksi tänään on ollut haastava päivä. Dissosiaatiota, ahdistusta, syvää masennusta. Päässä on kuin hyrrä, joka ei pysähdy. Tällaisia olotiloja oli sairastumisen alkuvaiheilla. Kun aivot olivat ihan ylikierroksilla. Poikkoilevia ajatuksia, joista en saa kiinni. Sain onneksi sentään nollattua siksi hetkeksi, että sain nukuttua päiväunet. Ja onneksi oli terapia. Sen lisäksi olen yrittänyt pitää aikuista puolta minussa aktiivisena ja olen pessyt sekä pyykkejä, että tiskejä. Vaihdoin lakanat, tein ruokaa. Menen seitsemäksi yin -joogaan ja toivon, että viimeistään se pysähdyttäisi laukkaavan mieleni… Täytynee ehkä myös kirjoittaa päässäni jylläävät ajatukset ylös, jotta ne saisi pois päästä pyörimästä. Ainakin toivoa voi. Tällaista ei ole ollut aikoihin.

Palatakseni noihin viikonlopun tupareihin, niin tuo ihan alussa oleva pätkä Jenni Vartiaisen kappaleesta ja allaoleva lainaus Tove Janssonin novellista ovat muutamista saamistani korteista. Ihanat pätkät tänne teidänkin luettavaksenne (mutta myös muistutuksesi itselle, että valo voittaa aina). Onni on ystävät. Ne oman elämän elävät enkelit.

 

”Mutta hän tunsi, että se oli tärkeintä, mitä hänelle oli milloinkaan sattunut. Se oli ravistanut hänet sekaisin ja myllertänyt kaiken nurin, eikä Vilijonkka tiennyt miten menetellä päästäkseen jälleen oikeille raiteille. Vanha Vilijonkka tuntui kadonneen, eikä hän ollut edes varma, haluaisiko sen takaisin. —

– Jos yritin saada kaiken entiselleen, niin minusta itsestänikin tulee samanlainen kuin ennen. Alan taas pelätä… Minä tunnen sen. Silloin pyörremyrskyt tulevat hiipien minun perästäni ja suklonit ja taifuunit… —

Vilijonkka henkäisi syvään; – Nyt minä en enää koskaan pelkää, hän sanoi itsekseen. Nyt minä olen ihan vapaa. Nyt minusta on hauskaa mikä vain.”

Tove Jansson – Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin (1962)

Kommentit (0)