Herätys

Osallistuin eilen illalla Jenni Emilia Kauppilan AWAKE -webinaariin.

Jenni on minulle tullut tutuksi työni kautta, sen lisäksi olen ollut hänen (aivan ihanilla) joogatunneillaan Hyvinvoimalassa sekä hänen valmennuksessaan. Jenni on sädehtivä, kaunista, positiivista energiaa säteilevä, ammattitaitoinen, helposti lähestyttävä, aito ja rohkea ihminen. Vaikka paljon olen terapian ja oman prosessini kautta kohdannut ja oppinut asioita itsestäni, Jennin neuvojen avulla välillä herää uudella tavalla. On kiva kuulla muidenkin ajatuksia ja näkökantoja. Oppii uusia asioita. Tai sitten se on tuttujen asioiden kertausta. Mikä myöskään ei ikinä ole pahasta. Minulla on Jennin (jo vuosia sitten ilmestynyt) kirja Rakastan, siis olen, joka sisältää todella paljon hyviä itsetutkiskeluun ja elämään liittyviä erilaisia kirjoitustehtäviä. Jenni on myös vetänyt rakkauskursseja juuri pohjautuen tuohon kyseiseen kirjaan. 

Awake -webinaari kesti reilun tunnin ja kuunneltiin / katsottiin se Jimmyn kanssa yhdessä. Samalla tein vähän muistiinpanoja. Oikeastaan se tärkein pointti jutussa oli se, että miten ummessa, sumussa, kuplassa, puoliunessa ihmiset elää kaiken aikaa. Ihmisillä voi olla sisäisiä ja ulkoisia ristiriitoja, arki kulkee sumussa, eikä mistään saa mitään otetta, elämässä on epätasapainoa, ihminen reagoi negatiivisesti ympäröiviin olosuhteisiin ja hakee sitä kautta helpotusta ja turvaa etsimällä pikaisia laastareita. Monet haluaa sulkea silmänsä todellisuudelta, toiset eivät ehkä edes tiedä, että on joku ”toinen todellisuus”, jonka voisi kohdata.

Toki jokaisen meidän kokemus maailmasta on erilainen. Me katsotaan jokainen maailmaa erilaisten linssien läpi. Eri syistä. Näitä linssejä värittää omat uskomukset, ajatukset ja tarinat, mitä kerromme itsellemme. Eilisen tehtävät oli seuraavanlaiset; 1. Kuvaile ongelmaasi, 2. Miksi tämä on sinulle ongelma?, 3. Mitä merkityksiä sinä luot tähän ongelmaan liittyen?, 4. Millä tavalla torjut itseäsi ja muita luomiesi merkitysten takia? 5. Kuka kertoo näitä vastauksia? Onko olemassa jokin muu osa sinua? 6. Mitä aidompi osa sanoisi sinusta liittyen ongelmaasi? 7. Miten ongelmatilanne muuttuu näiden oivallusten myötä?

Itse ainakin selvästi ymmärrän sen, että traumakokemukseni värittää näkemääni ja kokemaani todellisuutta. Ja jos ajattelisin rationaalisesti, jostain syvemmästä minusta / ytimestä käsin, tietäisin, että asiat eivät ole niin vinoutuneesti, miten ne usein näen ja koen. Menen usein suoraan ajattelematta asiaa sen pidemmälle, siihen tunteeseen ja olotilaan ja todellisuuteen – joka on se väärä. Annan esimerkin; tulkitsen usein ihmisten reaktiot syyllistäviksi, vaikka kyse ei välttämättä (useinkaan) olisi niin. Näin ajateltuna tämä on aika helppo asia hoksata ja yrittää elää sen oman ”ytimen”, eikä omien luotujen tarinoiden mukaan. Mutta. Se vaatii valtavan paljon jumppaamista ja toistoa. Se on jo edistystä, että osaa eriyttää ongelman ja sen, onko se todellinen ongelma. Usein pelot värittää meidän todellisuutta ja pelot kaventaa meidän elämää. Niinkuin edellisessä, traumoista kertovassa postauksessa vähän tästä jo kirjoitinkin. Elämän kapeneminen saa meidät välttelemään asioita, joita emme halua kohdata.

Aasinsiltana tästä haluaisin palata viikonloppuun. Minun on vaikea antaa itselleni anteeksi. Jos toimin väärin tai teen jotain väärin, en osaa oikein unohtaa sitä. Viikonloppuna kävi niin. Toisille on paljon helpompi antaa anteeksi. Minun omat uskomukset, asiat, joita kuulen ihmisiltä joihin ei välttämättä kannata edes luottaa tai pelot kun pääsevät valloilleen – saatan toimia impulsiivisesti, mitä kadun jälkeenpäin. Hylkäämisen pelko ja luottamuspula vaivaa minua usein. Tavallaan järjellä ajateltuna tiedän niiden asioiden olevan ikäänkuin turhia ja ylimääräisiä pelkoja jne. Mutta kun tunteet menee 100-0 ohi sen rationaalisen, kognitiivisen ajattelun, sitä ei saa enää pysäytettyä. En haluaisi olla sellainen. En haluaisi olla heikko, tarvitseva, tuntea riittämättömyyttä tai häpeää. Jenni juuri eilen sanoi, että kaikissa meissä on ne puolet, mitä ei haluaisi kohdata. Nämä ovat itselläni ainakin juuri niitä, mitä on sietämätöntä näyttää muille. Sisälläni on myös paljon tukahdutettua vihaa, joka saattaa purkautua aivan omituisissa tilanteissa. Juurikaan kun en ”normaalisti” vihan tunnetta edes tunnista. Saatan käyttäytyä kuin aasi ja katua jälkeenpäin. Niin kävi nytkin.

Virheistä viisastuu ja onneksi ymmärrän oman käytösmallini taustat, mutta silti. Itselle on vaikea antaa anteeksi. Antaa anteeksi sitä, että miksi toimii, niinkuin toimii. Välillä kai sitä tarvitsee tuollaisia herätyksiä, että pystyy taas kääntämään vaihteen toiseen suuntaan.

Toivottavasti tekstini herätti teissä ajatuksia. Nimenomaan, herätti.

Kuvat: Pinterest