Hold your head up and your heart strong

Pieni blogipaussi johtunee siitä, että vointini on ollut aika hyvä. Tai oikeastaan, koko tämän sairausjaksoni aikana.. paras mahdollinen. Olenkin kulkenut ”pää pilvissä” ja nauttinut tuosta. Siitä läikehtivästä onnentunteesta vatsassa, se on tunne siitä, että on elossa. Olen nauttinut jälleen työnteosta, saan intoa ja iloa asioista, mistä joskus ennenkin, en ole ollut voimakkaissa dissosiaatiotiloissa, jne. Tottakai noissakin pilvissä kulkiessa mielessäni on käynyt välillä pieni ajatuksen häivähdys siitä, että jos tämä ei kestäkään, mutten ole antanut sille valtaa. Tiedän, että se, mihin keskittyy, se kasvaa. Siispä olen koettanut kylvää tuota ilon siementä.

Kuitenkin voinnissa tuli käänne nyt vähän huonompaan. Aika yllättäenkin. Tätähän tämä taival on. Myös vanha tuttu, sairastumiseni alkuvaiheilta (tai jo aika varhainen, lähes koko läpi elämäni mukana kulkenut) oire palasi. Tai, jos nyt ei pysyvästi, (niinkuin ei näillä yleensä kai tapana ole) mutta se säikäytti minua todenteolla. Nimittäin pelko. Pelko ihan kaikesta. Omasta fyysisestä terveydestä, pelko kuolemasta, vähän vainoharhainenkin olo, että jotain kamalaa voi sattua, ihan kohta. Pakko mennä nopeasti vaan kotiin. Ja sydän jyskyttäen olen sulkenut ulko-oveni ja jähmettynyt joko lattialle sikiöasentoon tai huutoitkenyt sängyssä. Aivan kuin rintani päällä olisi istunut joku painava. Lasti. Taakka. Minua on vaan ahdistanut ja pelottanut. Olen ollut myös säikky. Todella säikky. En välillä ole oikein osannut edes sanoittaa sitä, että mikä minua pelottaa. Lapsi minussa on nyt turvaton. Maanantaina meinasin sortua satuttamaan itseäni pahan olon vallassa, mutta onneksi se purkautui itkulla, lääkkeen avulla ja sen jälkeen rationaalisella tekemisellä – laskujen maksamisella.

Eilen sama kurja fiilis jatkui. Ei ehkä niin voimakkaana, kuin maanantaina, mutta ei kovinkaan hyvänä. Myös fyysinen vointini on ollut epämääräisen huono. Ja siitä olen sitten ehtinyt lisäksi huolestua. Päivä oli kylmä, harmaa, sateinen. Aiemmin masennuksen syvimmissä vaiheissa oli helpompaa, jos sää oli huono. Se jotenkin tuki omaa henkistä olotilaa. Auringonpaiste oli se kaikista pahin mahdollinen. Se erkaannutti vaan entisestään todellisuudesta. Siihen vaikutti myös tietenkin voimakas dissosiaatio-oireilu, jolloin auringonvalo oli todella ikävän tuntuista. Nyt toipumiseni edetessä huomaan, että sadepäivät hiukan masentaa, niinkuin terveitäkin ihmisiä. Tai tuo vallitseva syys-sää ei ainakaan nyt tehnyt alakuloiseen mieleeni kovin hääppöistä kohennusta. Päinvastoin. Tapasin vanhaa tuttavaa lounaan merkeissä, kävin kaupungilla kiertelemässä ja katselemassa kauniita asioita ja esineitä (se helpottaa, jos ei ole dissosioitunut) ja illan fanaattisesti siivosin. Mutta, jälleen kotiuduttuani lapsiosa otti ensin vallan. Makasin lattialla. Kylmällä, kovalla lattialla. Pahimpina aikoina lattia oli se, mikä veti tuntikausiksi minut vangikseen. Sieltä oli vaikea päästä ylös. Kylppärinlattia oli paras. Varsinkin, kun edellisessäkin kodissa oli lattialämmitys. Ja entisen kumppanini luona. Minusta tuntui illalla siltä, että voimat on loppu. Etten jaksa mitään. Olo oli tyhjä, musta, kurja, onneton. Olin päivällä jo kaupungilla pyöriessäni, ja apteekissa käydessäni valmistautunut iltaan ostamalla sidetarvikkeita. Nousin kuitenkin lattialta ja niin – fanaattisesti siivosin. Pesin kolme koneellista pyykkiä, tiskejä, imuroin… jne. Taas tätä rationaalista tekemistä… Ja niin olin taas selviytynyt yhdestä päivästä, ja yhdestä illasta.

Tänään terapeuttini sanoi, että se on jo huomattavan suurta edistystä, että huomaan näiden kahden osan erillisyyden; lapsen ja aikuisen minussa. Ja vaikken aina saisi kontaktia niiden kahden välille, pystyn jotenkin ”aikuisena” nousemaan sieltä lattialta, ja tekemään asioita. Eilen se lattialla makaava lapsi olisi kuitenkin sen siivoamisen, suorittamisen ja pärjäämisen sijaan kaivannut hoivaa. Se suoriutuja ja pärjääjä kun on ollut valloillaan minussa jo vuosia, ottaa se nopeasti ohjat käsiinsä. Ja niin se ydinminä jää sen kaiken muun alle.

Tänään kun kotiuduin töistä, vaihdoin mukavammat vaatteet päälle. Menin vajaaksi tunniksi sängylle pitkälleen ja odotin, että saan kerättyä sen verran voimia, että jaksan tehdä ruoan. Tänäänkin on ollut haastava olo. Tein niin hyvän munakkaan, että siitä tuli parempi mieli ja se antoi tietenkin voimaa. Sen jälkeen päätin, että tänään saa suorittaminen riittää, pistin lempi tuoksukynttiläni palamaan, otin käteeni Anna Taipaleen Sydänjuttu -kirjan (jonka sain tänään!) ja rauhoituin tunniksi sitä lukemaan. Pistin puhelimeni lataukseen toiselle puolelle huonetta, (ettei sitä tarvitsisi olla kurkkimassa ja pläräämässä). Anna kirjoittaa kirjassaan hyvinkin tutuista asioista. Itsensä ikäänkuin.. heitteille jättämisestä. Siitä, että miten voi hylätä ja unohtaa itsensä ja elää ja tehdä vain toisia varten. Se on minulle niin tuttu juttu. Sitä minäkin tein, suoritin, pärjäsin, hukutin itseni töihin ja kaikenlaiseen tekemiseen, tapaamisiin, harrastuksiin, en kuunnellut mitä MINÄ tarvitsin, vaan enemmän sitä, mitä muut odottivat minulta tai mitä minä oletin muiden odottavan. Tämähän oli yksi iso syy siihen, miksi sairastuin. Mutta, edelleen totean varmaan jo miljoona kertaa täällä todetut sanat; ilman tuota reittiä pimeään, en olisi varmaan koskaan päässyt näin lähelle todellista minuutta. Ja pääsen rakentamaan itsetuntoni, omanarvontuntoni, elämäni, kaiken – juuri sellaiseksi, mikä palvelee minun tarpeitani. Matka on kesken, se on kivulias, mutta kaiken sen vaivan väärti. Olisin halunnut tiedonjanoisena lukea tuon Annan kirjan kerralla loppuun, mutta tällä hetkellä minua väsyttää sen verran paljon, että menenkin pikkuhiljaa nukkumaan. Ehkä saan vähän enemmän kirjasta myös irti, kun jaksan siihen kunnolla keskittyä. Haluan kuitenkin lukea sen ajatuksen kanssa. 

Huomiselle olen varannut itselleni suolakellunnan Float Kallioon. Sen pitäisi auttaa moniinkin juttuihin (mm. unettomuus, kehon kiputilat, ahdistus) ja veikkaan kyllä, että tällaisen hankalan viikon vuoksi tuollainen itsen helliminen, totaalinen pysähtyminen ja hoivaaminen on juuri nyt jos koska – paikallaan.

 

”Hold your head up and your heart strong.

Remember the battles you have won,

and the fears you have overcome.

Remember the strength and light within you.

I am brave, I am resilient, I will persevere.

I am a warrior, ready to conquer.

I am a survivor, stronger than I’ve ever been.”

Kommentit (0)