How lucky I am to have something that makes saying goodbye so hard.

Eilen iski mahdoton kirjoitushimo. Mutta, koska jätin sen niin myöhään iltaan, ehdin väsähtää, enkä enää jaksanut tuottaa tekstiä. Joten, katsotaan mitä tänään saan aikaan tänään en ehkä niin motivoituneena, hiukan tästä päivästä jo väsähtäneenä ja täysin pää tyhjänä siitä, mistä aion tänään kirjoittaa. Antaa ajatusten vaan virrata…

Kirjoitin viimeisimmissä postauksissani siitä, miltä menettäminen tuntuu. Ja millaisia menetyksiä viime aikoina minulla on ollut. Tai oikeastaan kuluneen vuoden aikana. Yksi menetys tuli eteeni jälleen. Olin tapaillut hetkisen aikaa erästä ihmistä, johon tietenkin ehti syntyä tunteita ja kiintymystä. Ihastumista. Olihan hän ihastuttava persoona. Meillä oli valtavasti iloa ja naurua. Todella hauskaa yhdessä. Samanlainen huumorintaju. Enhän tiedä, mitä siitä olisi tullut – olisikokaan tullut mitään. Sitä ei tiedä kukaan. Jotkut asiat vaan ajoivat tilanteen siihen, että emme ainakaan tässä kohtaa jatka tapailua enää. Ja jos jotain joskus siitä (tai jostain, mistään ikinä) on tullakseen, se tulee tapahtumaan. Siihen täytyy luottaa. Mutta. Siitä kaikesta hauskasta ja totutustakin luopuminen, sekä joidenkin jo päässä luotujen kenties haaveiden ja unelmienkin hautaaminen tietenkin sattuu. En luopunut siis pelkästään hänestä. Samalla huomasin surevani ja itkeväni näitä muitakin menetyksiä. Luopumista ylipäänsä. Sitä hylkäämisen ja yksinjäämisen tuskaa ja kipua. Joka ei liittynyt (pelkästään) tähän kyseiseen henkilöön. Se on se minun vuotava haava. Mutta se on hyvä huomata. Ja itkeminen puhdistaa. Se helpottaa dissosiatiivisia oireita, tuo enemmän läsnä ja itkiessä on hyvä muistaa itsen hoitaminen. Ettei vajoa sinne mustaan.

Kerroin eilen terapeutilleni, että universumi taitaa karsia yksi kerrallaan ihmisiä luotani, jotta oikeasti keskittyisin yksinoloon (rakastamaan ennenkaikkea ensin itseäni, keskittymään omaan onnellisuuden luomiseen) ja omaan toipumiseeni. Terapeuttini oli kuitenkin sitä mieltä, että a) on aivan mahtavaa, että kykenee tässäkin tilassa luomaan uusia ihmissuhteita ja b) jokainen on juuri siinä kohdassa ollut tarpeen – ihan puolintoisin. Aina toiselta oppii ja aina toiselle jotain opettaa. Ihminen kuitenkin peilaa omaa toimintaansa aina toisten kautta. Ollaan laumaeläimiä. Ei meidän ole tarkoitettu olevan yksin. Kaikki meistä kaipaa hyväksyntää ja rakkautta. Tiedän ja ymmärrän sen, mitä olen oppinut ja saanut ihmissuhteista, jotka kuitenkin syystä tai toisesta ovat kariutuneet. Olen jokaisesta hyvin kiitollinen, että sain kulkea jonkinlaisen matkan yhdessä. Lähetinkin tälle kyseiselle henkilölle, (jonka kanssa pillit viimeisimmäksi laitettiin pussiin); ”How lucky I am to have something that makes saying goodbye so hard.” Täytyy olla onnellinen, että meillä oli aikamme. Kaikkihan täällä elämässä on väliaikaista. Aina tulee eroja, kuolemia. Se on elämää. Siksi pitäisi pystyä elämään juuri kyseisessä hetkessä kerrallaan. Nauttia siitä, kun se toinen vielä on siinä vieressä.

Terapeuttini sanoi, että viimeisimmässä ”suhteessa” opettelin sitä, miten ollaan, takertumatta. Ja onnistuin siinä mielestäni aika hyvin. Minulla on kuitenkin ollut taipumusta siihen (juurikin) takertumiseen, läheisriippuvuuteen, kovaan rakkaudenjanoon – se ei ole vain se 30-vuotias nainen joka rakkautta janoaa, vaan se sisäinen haavoilla oleva pieni lapsi. Se tuo omat haasteensa ihmissuhteisiin. Mutta, minä eheydyn, vahvistun, kasvan, muutan, oivallan KOKO AJAN. Se vaan tapahtuu. Eilen sain siitä ajatuksesta oikeasti kiinni ja uskoin siihen. Ja uskon. Olin eilen niin läsnä, että pystyin sen tuntemaan. Ja tajusin myös, että taisin ensimmäistä kertaa olla kunnolla rakastunut edelliseen kumppaniini. Vaikka se olikin lyhyt suhde, mutta sitäkin tunteikkaampi. Pystyin rakastumaan ja rakastamaan, se on hienoa. Niin hienoa. Ja uskalsin. Se oli rohkea hyppy täysin uuteen, monella tavalla.

Kyllä minäkin löydän vielä sen oikean rinnalleni, kun sen aika on.

PS. Toivottavasti teillä ei menny sekaisin henkilöt tässä tekstissä. Meinasin itsekin mennä solmuun!

Viimeisin kumppani = Se tyttö, kenen kanssa seurustelin.

Kihlattu, entinen mieheni = Sitä aiempi suhde. Se pitkä suhde.

Viimeisin suhde = Suhde, jossa tapailtiin.

 

”Se mitä koettiin

Oli pääomaa pankkiin

Elämä alkaa uudelleen

Muttei mullasta

Siis kiitos kaikesta…”

 

Irina – Kiitos kaikesta

Kommentit (0)