Hymyn takana on surullinen tyttö?
Mä alan vahvistua.
Huomaan, että niin moni asia on mennyt eteenpäin. Unissani (niinkuin viime postauksessa kirjoitinkin) käyn läpi asioita, mitä tiedostava mieli ei osaa käsitellä. Alitajunta hoitaa homman. Ja osan jatkuvasti toistuvan unen rakenne ja roolit ovat hiukan muuttuneet. Sekin on iso asia huomata. Olen nauttinut äärimmäisen paljon yksinolosta. Aiemmin töistä kotiin lähteminen oli suorastaan ahdistavaa. Työrooli, ja ylipäänsä työnteko oli minulle pakopaikkoja. Jo ennen sairastumistanikin. Nyt kuitenkin nautin jo ihan pienistä asioista, niinkuin silloin joskus. Joku kiva tv-ohjelma, hyvä iltapala, aamukahvi, pehmeän aamutakin tuntu, auringonnousu, viileä syysilta.. jne. Myös tunnen ikäviä tunteita tai voin pahoin lukiessani karmivia uutisia tai katsoessani jonkun inhottavan videopätkän. Aikaisemmin tunne-elämää varjosti ”blokki”, ettei välttämättä tuntenut mitään silloin kun ”kuuluisi tuntea”. Se oli outoa. Ja kauheaakin. Masennus vei kaiken valon elämästä. Pahinta oli tuntea tyhjyyttä. Ettei tuntenut mistään asiasta mitään. Asiat menee kuitenkin selkeästi eteenpäin. Tässä ihan viime aikoina on tullut sellainen ikäänkuin harppaus. Olen myös ottanut isoja askeleita kohti unelmia ja valoisampaa tulevaisuutta, mutta kerron niistä jutuista mahdollisesti myöhemmin lisää. Sitten kun kaikki on selkeämpää ja varmempaa.
Se, mistä minun olisi opeteltava pois, on suorituskeskeisyys. Elämä voi olla keskeneräistä, ja ainahan se tavallaan onkin. Koskaan mikään ei ole täysin valmista tai pysyvääkään. Elämää ei voi suorittaa. Olen nimittäin nyt viime aikoina ollut aivan superväsynyt, koska vapaapäivinäkin teen niin paljon. Sehän on ollut minussa aina ja osittain johtikin siihen pisteeseen, että voimat loppui. Se tuntuu siltä, että mitä enemmän saan aikaan, sen parempi. Tai että sitten olen itseeni tyytyväinen. Usein saatan tehdä jonkun velvollisuuden ennen mukavia asioita. Vaikka kaipaisin nimenomaan vain niitä mukavia asioita. Eli se, että osaisin (ja opettelen) höllätä, on ehdottoman tärkeää. Nyt esimerkiksi istun kotini lattialla, ja katselen ympärilläni vyöryviä vaatekasoja, puhtaita ja likaisia. Imuroidakin näköjään täytyisi. Mut en aio tänään tehdä mitään. Hanna oli mun luona yötä, käytiin nauttimassa kauniista syyspäivästä kaupungilla. Sen jälkeen olen ollut vaan kotona ja kävin jo suihkussakin, että illalla voin mennä nukkumaan just sillon kun alkaa olo olla sellainen. Univelkaa on, ja väsymystä tosiaan kaikinpuolin muutenkin.
Sain eilen illalla Messengeriin tosi ilkeän ja katkeran viestin. Ensin mietin, että en julkaisisi sitä täällä tai en kävisi sitä edes läpi, mitä kaikkea ajatuksia viesti minussa herätti, mutta teen sen kuitenkin. Ja siihen on syynsä. Elämästäni on reilun vuoden sisään tietoisesti lähtenyt pari ihmistä, joiden pahansuopuuden, negatiivisuuden ja myrkyllisyyden takia en voinut enää jatkaa kaveruutta / ystävyyttä / tuttavuutta tai yhtään mitään. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi joku haluaa olla toiselle julma ja moukkamainen. Olen myös tietoinen, että viesti on jommaltakummalta näistä ihmisistä, jotka suljin pois tietoisesti elämästäni. Sääliksi tietenkin käy, että noin paljon on jäänyt katkeruutta ja pahaa oloa – ja sitä ei voi purkaa minulle ihan omilla kasvoillaan. Harmittaa myös, että toisten ihmisten ajatusmaailma on niin kapeakatseinen ja ymmärtämättömyyttä on paljon. Mutta kaikkia ei voi miellyttää, eikä kaikkia ihmisiä voi saada ymmärtämään millaisen matkan olen rämpinyt, eikä toki tarvitsekaan – vaikka helpompaahan se olisi minulle. Tämä viesti tuli tekaistusta feikkiprofiilista. Siinä luki näin;
”Silloin kun sun maailma oli kaatumassa sun niskaan, monet olivat sun tukena, yrittivät auttaa, kuunnella. Sulta ei edes herunut kiitosta. Kertoo sinusta paljon. Ei hyvä ihminen tee noin. Luulisi miehesi auttavan ja tukevan, eikä säälittävästi haluavan kymmenien Facebook-kavereiden tukea. Luuletko olevasi ainoa kellä on ongelmia? Kasvata itsellesi selkärankaa, ja lopeta se ininä! Eiköhän jokainen saanut opikseen. Hymyn takana on surullinen tyttö.”
1. Tuohon ihan ensimmäiseen lauseeseen haluaisin vastata, että näin oli. Monet olivat tukena, yrittivät auttaa (ja auttoivatkin) ja kuunnella (ja kuuntelivatkin!). Ja kiitinkin. Tuntui välillä jopa, että olen kiitollisuudenvelassa. Ja että miten ihmiset jaksavat elää kanssani, koska olen niin masentunut. Miten kukaan jaksaa kulkea rinnallani. Näitä pohdin paljon. Ja varmasti jokainen masentunut tulee noita miettineeksi. Nämä ihmiset ovat edelleen elämässäni, jotka auttoivat pyyteettömästi. Hyväntahtoisuus, hyvyydestä peräisin tuleva auttaminen, auttaminen, joka perustuu välittämiseen ja rakkauteen sekä tukeminen eivät vaadi kiitosta. Nimenomaan se on pyyteetöntä. Minäkin autan rakkaitani, enkä odota mitään palkintoa ja kiitoksia siitä. Elämässä tulee eteen jokaiselle tilanteita, milloin itse on heikko ja tarvitsee apua. Silloin oikeat ihmiset ovat sun lähellä, eivätkä katoa mihinkään. Eräs ystäväni eilen viestin lukiessaan totesi hienosti; ”Jos voi auttaa toista, joka tarvii tukea, on siinä palkintoa kerrakseen!” Olen samaa mieltä. Jos autan rakkaitani, on se minulle suurin palkinto, että saan toiselle edes hymyn huulille. Surullista, että toiset tarvitsevat siitä mitalin, että ovat ”olleet tukena”.
2. Tuo pätkä… ”kertoo sinusta paljon, ei hyvä ihminen tee noin!” – jätä kiittämättä? Mielestäni olen hyvä ihminen. Yritän ainakin olla. Pyrin siihen, että olen läheisiäni kohtaan, tuntemattomia kohtaan, kaikkia kohtaan aina reilu ja lämmin. Jokainen kohtaamamme ihminen, eläin, mikä tai kuka tahansa ovat arvokkaita. On suorastaan sydämetöntä (ja peräänkuulutan, että katkeraa) sanoa, että en ole hyvä ihminen. Tämä on toki kirjoittaman oma kokemus ja mielipide hyvinkin kapeakatseisesta maailmastaan. Toiset kun eivät kestä sitä, että vedetään rajat ja rajataan toinen ihminen kokonaan ulos elämästä. Jos minä koen olevan toiselle vain ihminen, josta revitään kaikki voima, energia, hyöty, ei sellaista jaksa kukaan. Ei kukaan. Enkä halua enää koskaan lähelleni ihmisiä, joiden elämä on negaation kuplasta käsin elämistä. No, kaikkia ei voi koskaan miellyttää.
3. Minulla ei ole miestä. Kun on ollut, he ovatkin tukeneet. Kiitän jokaisesta suhteesta, jonka olen saanut elää. Sitäpaitsi tuo lauserakenne on väärin. Ikäänkuin mies haluaisi kymmenien Facebook -kavereiden tukea. Mutta I got the point – epäselvästä lauseesta huolimatta. Facebookissa julkaisemani päivitykset tai kertomukset sairastumisen taipaleesta eivät ole huomionhakua. Tämä blogi ei ole huomionhakua. Teen tätä siksi, että tämä on minulle terapeuttista. Kirjoittaminen on minulle tärkeä tapa purkaa ja käsitellä asioita. Selkeyttää päätäni. Näyttää myös sen, että kenelle tahansa voi käydä näin. Masentunut ei ole joku ”tietynlainen ihminen” vaan se on ihan kuka tahansa ihminen. Voin olla esimerkkinä muille ja vertaistukena. Ja olenkin saanut paljon kiitosta siitä, että uskallan jakaa vaikeat kokemukseni ja ihmiset voivat samaistua kokemaani. Moni on kiittänyt siitä, että olen sanoittanut heidän tuskansa. Se jos mikä on minulle iso asia. Jos saan pelastettua yhdenkään ihmisen hengen antamalla voimaa, toivoa tai uskoa, että valo on todella olemassa – en tiedä parempaa. Minä en odota kiitosta. Kirjoitan ennen kaikkea itseni takia, mutta jos tosiaan voin auttaa muitakin, se on vielä parempi asia.
4. En ole koskaan ajatellut, että olisin ainoa jolla on ongelmia. Se ei ilmene mistään mitenkään. Aivan kuin olisin joku, joka nostaa itsensä sairauteni takia jalustalle? Olen nähnyt sen ihan nuoresta tytöstä asti, miten paljon ihmisillä on ongelmia. Kaikilla ihmisillä on ongelmia. Ne ovat erilaisia ja erilaisissa mittasuhteissa. Kukaan ei tästä elämästä pääse helpolla. Näin myös sairaalassa vuoden 2016 aikana, miten monella on ongelmia. Miten monella on sama tilanne, kuin vaikkapa minulla. Näin, miten elämä iskee turpaan. Ja niin se iski minuakin. Ja pahasti.
5. ”…kasvata itsellesi selkärankaa ja lopeta se ininä!” Selkärankaa voisi kasvattaa tämä henkilö, joka ei uskalla tulla sanomaan asioita minulle omana itsenään, vaan pitää anonyymina, feikkiprofiilin takaa sanoa näitä asioita. Surullista. Ja kiitos tästä toiveesta, selkärankani vahvistuu itseasiassa koko ajan. Ininää taitaisi tulla enemmän sieltä suunnasta, kun olisi käynyt läpi sen kaiken, mitä itse olen. Moni ei olisi tässä. Menköön jokainen tätä kaikkea epäilevä Auroraan vuodeksi ihmettelemään ja siitä sitten yrittämään toipumista, ja sitten voi miettiä, miten helppoa tai vaikeaa on. Kun matto lähtee kirjaimellisesti jalkojen alta ja valvot psykoosin rajamailla viikkotolkulla… Osa-aikaeläkettäkään ei noin vain myönnetä nuorelle ihmiselle. Miten elämänreunasta kiinni ottaminen vie aikaa ja voimia. Se tuntuu, kuin pää olisi tyhjätty kokonaan ja kaikki pitää aloittaa rakentamaan alusta. Surullista miten mustavalkoisesti joku näkee tilanteeni tai ylipäänsä näin vaikean sairastumisen.
6. ”Hymyn takana on surullinen tyttö” – …voi kyllä, niin on. Masentunut ihminen ei murjota koko ajan. Perusluonteeni on iloinen ja positiivinen. Se on ollut yksi ase sairautta vastaan. Ja vaikka hymyn takana on surullinen tyttö, niin hän on koko ajan toipuva sellainen.
Olkaa ihmiset kilttejä toisillenne. Pahuudella ei saa aikaan mitään hyvää.
Ja se jos mikä, on sairasta, että joku lähettää tuollaisia viestejä.
PS. Minä ainakin sain opikseni sen, että kierrän tuollaiset ihmiset jatkossa kaukaa.