I will make it through
Tyhjä, leijuva, unenomainen, poissaoleva, ”pilvessä” -olotila on ottanut minut taas valtaansa. Sen vuoksi en ole jaksanut kirjoittaa, eikä pääni juurikaan tuota mitään järkevää tekstiä. Eikä ole ollut motivaatiota. Sen sijaan olen uppoutunut musiikin maailmaan ja julkaissut välillä syvällisempien ajatusteni sijaan itseä koskettavia lyriikoita. Sannia mä kuuntelen paljon ja hänen sanoituksensa kolahtaa muhun täysin. Nyt makoilen petaamattomalla sängyllä tyyny,- ja peittokasan päällä ja syön hjärtaneita.
Olin tänä aamuna terapiassa ja tapasin sen jälkeen ystävääni Marinaa Rootsissa. Kävin myös pitkästä aikaa Sofinah -shopissa. Nyt olen hoitanut muutaman pakollisen puhelun alta pois ja hyvänen aika – mua väsyttää ihan hillittömästi. Tiskivuori on päivien saatossa kasaantunut, pyykkikori on täynnä, eikä velvollisuuksien hoitaminen tunnu olevan to do -listan kärkipäässä. Nyt on hetki, kun on vaikeaa saada itsensä ylipäänsä suihkuun tai saada syödyksi. Teen ne asiat kyllä silti. Ne on pakko hoitaa. Mutta olen tukenut Woltia ja muutenkin noutoruokaa, ravintoloita. Kokkaaminen on siltäkin osin aika hankalaa, kun kaikki tarvittavat astiat ja välineet on tiskialtaassa. Eli täytyisi tehdä asioita saadakseen tehtyä lisää asioita… S y v ä h u o k a u s.
En yleensä anna itseni kovin helpolla jäädä vaan lepäämään. Olemaan. Rauhoittumaan. Olenhan kertonutkin, että ensin kaikki pakollinen ja sitten vasta lepo. Uskon, että nyt olen liikaa touhottanut menemään, että se kostautuu. Joten NYT, nyt on vaan pakko. Mua väsyttää, enkä vaan yksinkertaisesti j a k s a. Töidenalku on myös ollut iso juttu. Vaikka se todella vähäistä onkin. Todella. Se on tällä hetkellä enemmänkin sopeutumista ajatukseen todellisesta töihinpaluusta, kuin varsinaista työntekoa. Ainakin tässä vaiheessa. Ja se pelkkä sopeutuminen (siihen pyrkiminen) on minulle jo suuri juttu. Nyt olen kuitenkin muutamassa viikossa tehnyt itseni kanssa jonkinlaisen sovun siitä, etten voi olla samassa roolissa, kuin sairauslomalle lähtiessä. Minun täytyy ajatella tämä kaikin tavoin uutena alkuna. Enhän haluaisikaan, että asiat olisivat, kuin silloin. Tilanne on nyt tämä, ja se muuttuu. Sitten kun on sen aika. Terapeuttini sanoi tänään, että ehdin tehdä 40 vuotta töitä, ettei ole kiire mihinkään. Hän on oikeassa. Ei ole kiire mihinkään.
Sairastumiseni myötä olen (kliseistä kyllä) kasvanut ihmisenä huikean matkan. Ja teen sitä kasvua koko ajan. Sairaus on antanut perspektiiviä. Pistänyt asiat oikeasti mittasuhteisiin. Avannut omaa sisintä. Opin koko ajan ymmärtämään itseäni paremmin. Tajuan asioiden syitä ja seurauksia. Näen vähitellen, että kaikella on todella ollut aikansa ja paikkansa. Tai näen myös menneisyydessä paljon asioita ja lopulta myös merkkejä, jotka ovat johtaneet tähän. Se on ollut luonnollinen jatkumo. Enkä enää tänä päivänä kadu sairastumistani. Vaikka se on ollut suoranainen helvetti läpikäydä tähän mennessä, mutta en kadu. Se on avannut monia ovia, vaikka monia ovia olen myös joutunut perästäni sulkemaan.
Tällä hetkellä olen tukossa. En saa yhteyttä itseeni, enkä tunteisiini. Olen vain, mutta en oikein… elä. Tai, pysty elämään. Taidankin ottaa pienet päiväunet, tai korkeintaankin jonkun meditointi/lepohetken. En nyt pysty muuhun. Pientä paussia voi olla nyt kirjoittamisesta (ainakin näistä ”purkaudun” -teksteistä) luvassa, toivon mukaan ei kovin pitkää. Pikkusiskoni lähetti minulle tämän allaolevan ja se antaa minulle tänään voimaa. I will make it through.
