Isoin haaste – Itsemyötätunto
Vaikka toipuminen on pitkällä, suuria harppauksia on otettu lyhyessä ajassa ja olen oivaltanut näiden kuluneiden vuosien taipaleen aikana aivan valtavasti asioita, niin siltikin.. välillä joku vanha toimintatapa tai ajatusmalli nappaa vallan. Kaikki asiat kun ei vaan muutu hetkessä. Vaikka välillä luulenkin monen asian pysyvästi helpottaneen…
Minun ei tarvitse olla täydellinen, eikä pyrkiä siihen, teen sitä silti toisinaan alitajuisesti edelleen. Suoritan. Jos epäonnistun, tuntuu, että maailma kaatuu. Että minusta puhutaan pahaa tai tekemisiäni katsotaan suurennuslasin kanssa. Että vain ne mokat ja virheet huomataan. Ja niitä ei todellakaan unohdeta. En ajattele samalla tavalla onnistumisieni suhteen – että niitä noteerattaisiin tai jaksettaisiin muistella. Ja ajattelen, että nämä tekemäni ”virheet” muuttavat ihmisten käsitystä minusta – tämä ajatusmalli on tuhoisa.
Tänään joogatunnin jälkeen mietin, miten ihanaa on, että minulla on keho, joka liikuttaa minua ja pystyn sen avulla hallitsemaan parhaimmillaan myös mieltäni. Miten paljon seesteisyyttä ja selkeyttä se on tuonut. Tähänkin päivään.
Sitten pääsin ajatuksissani niinkin pitkälle, miten koululiikuntatunnit olivat suoranaista helvettiä. Olin hyvin epävarma, alipainoinen ja kaikkea muuta kuin liikunnallinen. Sain sen leiman jo varhain ala-asteella. Minut valittiin usein viimeisenä joukkueeseen. Ei minusta ollut voittajaksi. Pelkäsin palloja. Monet liikuntatunnit päättyivätkin tapaturmaisesti veri nenästä valuen. Hiihtokisoista suoriuduin viimeisenä veren maku suussa ja sen jälkeen marjamehua ja makkaraa ladulle oksennellen. En uskonut, että voisin koskaan saada liikunnasta minkäänlaista iloa. Silti jossain määrin liikunta toki oli osa arkea, vaikka en siitä erityisesti nauttinutkaan.
Aikuisiällä löysin lenkkeilyn. Vähitellen siitä muodostui lähes pakkomielle. 9 km päivässä väkisin kiireisen työpäivän päätteeksi piti kropan ja mielen jatkuvassa ylivireydessä. En tajunnut, että jotain rauhoittavaa tulisi tehdä vastapainoksi. Tietenkin tämän lisäksi kävin jumpassa ja pyöräilin töihin.
No, te tiedätte kyllä mitä kaiken tuon jälkeen pikkuhiljaa kävi.
Nyt kun olen oikeasti löytänyt oman ”lajini”, oman paikkani, rauhallisen tahdin – jotain sellaista, mihin ei tarvitse pakottaa itseään, tajusin tänään, että hei.. Minähän olen liikunnallinen. En ole eläessäni ollut näin notkea. Kroppa on joustava ja pehmeä. Nautin, kun saan tehdä sen kanssa yhteistyötä. Sanon nimenomaan yhteistyötä, koska aikaisemmin olen tehnyt kehollani enemmänkin työtä.
Punainen lanka tässä kaikessa on se, että sillä jatkuvalla pusertamisella ja täydellisyyteen pyrkimisellä ei pääse mihinkään. Paitsi ehkä pikemminkin väärään suuntaan. Uuvuttaa lopulta itsensä, henkisesti ja fyysisesti. Kehoa ei tulisi rääkätä, vaan helliä ja kuunnella. Kenenkään toisen ihmisen hyväksyntää tai rakkautta ei myöskään ansaita. Ei teoilla, eikä myöskään kukaan ole oikea ihminen tekemään määritelmiä kenestäkään niiden mokien tai virheiden kautta. Että joku olisi parempi tai huonompi ihminen syystä tai toisesta. Todistelemalla omaa osaamistaan tai taitojaan loputtomiin, ei sillä saavuta mitään. Kukaan ei tule ja anna mitalia. Ei ainakaan oikeassa elämässä, vaikka kuinka olisit voittaja ja sen ansainnut.
Sisäinen ruoska ottaa välillä ohjat käsiinsä ja sitten tulee itku. Silloin tuntuu, että on pohjattoman yksin, toivoton, surkea luuseri. Epäonnistuja. Josta kukaan ei oikeasti pidä.
Itkun ja asioiden pohtimisen, rauhoittumisen myötä kuitenkin tänään stoppasin nuo itseviha -ajatukset ja oivalsin sen, että ihminen on inhimillinen. Minäkin. Ihminen tekee virheitä. Enhän itsekään ketään tuomitse niiden kautta. Eikä se, että tekee kauhealla paineella ja pakonomaisella toiminnalla jotain, tuota hedelmää ollenkaan. Ei siis esimerkiksi liiallisella työnteolla, yli-kiltteydellä, loputtomiin juoksemalla. Niinkuin kirjaimellisesti tein.
Kun olen rauhassa huomannut, että jooga on minun juttu, on se keholleni ja mielelleni lahja, eikä mikään rääkki. Ja bonuksena saan sillä hoidettua masennusta ja ahdistusta äärimmäisen hyvin juuri nyt.
Ja hei, minä pian 32-vuotias nainen voin sanoa elämäni ensimmäisen kerran ihan sydämestäni olevani liikunnallinen!! <3
Okei, ja riittävä. (Opettelen vasta).