It’s getting better

Tänään elämä hymyilee.

Olen läsnä tässä maailmassa. Pystyn tuntemaan iloa. Hymyilemään auringolle. Olemaan toiveikas. Tuntemaan kevään. Fiilistelemään. Nauramaankin. 

Heräsin aamulla aikaisin, koska minulla oli mua hoitavan psykiatrin vastaanotto klo 9.00. Hän on huippu, ihanan empaattinen – kuten olen aiemminkin kai jotain kertonut. Hän kirjoitti minulle jälleen kirjeen, jotta voin heikkoina, epätoivoisina, yksinäisinä, epävarmoina, turvattomina hetkinä ottaa sen käteeni ja toistaa sitä itselleni, kuin mantraa. Kirjeen sisältöä en tällä kertaa halua julkaista kaikkien luettavaksi, mutta se päättyy toiveikkaisiin sanoihin ”toivon sinulle lämpöä ja turvaa”. Niin toivon minäkin!

Menin lääkärin vastaanoton jälkeen töihin kolmeksi tunniksi. Nostettiin tuntimäärää nyt tästä viikosta alkaen tunnilla per työvuoro. Tein aika intensiivistä hommaa koneella, englanninkielisten tuotekuvausten kanssa. Vikalla tunnilla (kolmantena tuntina) alkoi keskittyminen herpaantua. Alkoi olla sellainen olo, että en enää jaksa muistaa mitä olen tekemässä, mitä piti tehdä seuraavaksi ja yksityiskohdat meni päässä sekavaksi mössöksi. Tuntui, että hätäännyn siitä, ettei pää pelaa. Kädet alkoi täristä, vatsassa alkoi tuntua tuttu ahdistus ja sydän hakkasi. En olisi halunnut myöntää, etten pysty tekemään enempää, mutta sanoin sen ääneen kuitenkin. Onneksi niin. Ja parempi on, etten tee tuossa tilassa mitään, koska luultavasti lopputuloskaan ei olisi toivotunlainen. Ehkä olisi pitänyt tajuta lopettaa jo aiemmin, ettei vointi menisi ihan tuohon pisteeseen – sain melkein paniikkikohtauksen. Lähdin siitä sitten sushille. Olihan mulla nälkäkin. Ehkä annoin nälänkin kasvaa liian kauan.

Sitten mulla oli akupunktio, kerta taisi olla nyt jo viides. Se on tehnyt tosi hyvää mun voinnille. Pystyn tuntemaan iloa vähän paremmin, olemaan paremmin myös läsnä. Kuplaolo on niin karsea, etten toivo sitä kenellekään. Osittain se on dissosiaatiota. Toki poikkeushetkiä/päiviä on, mutta se kuuluu asiaan. Nyt Daphne on laittanut neuloja minulle mm. jalkapohjaan ja päälakeen. Tarkoituksena koettaa saada veri virtaamaan kohti päätä. Se tuntuikin (sekä viime kerralla, että tänään) hieman paineenomaisena tunteena päässä. Sydän myös hakkasi voimakkaasti ja nopeaa koko hoidon ajan. Nyt olen aika väsynyt. Päivässä on ollut niin monta juttua. Ajattelin nyt illalla vaan venytellä ja lukea. Ja katsoa Skamin kolmannen tuotantokauden loppuun – olen koukussa 😉 Eilen käytiin Marinan kanssa kävelemässä 7 km ja perjantaina olin 1,5h joogatunnilla. Nämä kaksi asiaa ovat myös maadoittaneet minua tähän maailmaan. Ne on tehny tosi, tosi hyvää!

Hmph. Joo. Tänään on tärkeä, mieleenpainuva päivä. 13.2. Nimittäin tasan vuosi sitten romahdin. Jos nyt päivää edes pystyy määrittämään. Olinhan kärsinyt vaikka jos mistä ongelmista, vaivoista ja etenkin univaikeuksista ennen tuota päivää.

Me oltiin mun ystävien kanssa viettämässä ystävänpäivää, olin suunnitellut päivän varalle kauheasti kaikkea kivaa ohjelmaa; aamiainen Hello Darlingissa, siitä Espresso Houseen teelle, Talvipuutarhaan, sieltä mentiin drinksuille Café Taloon ja sieltä syömään ja sen jälkeen oli varattu sauna Hakaniemestä. Olin ensinnäkin nukkunut niihin aikoihin jo aivan surkeita yöunia, tuota päivää edeltävänä yönä nukuin muutaman tunnin nukahtamislääkkeen voimin. Olin todella poikki aamulla kun kello soi. Olisin halunnut jäädä nukkumaan. Välillä mietin, miksi en jäänyt? Minulla oli influenssan jälkimaininkeina kauhea yskä ja lämpöilyä. Lähdin kuitenkin viettämään päivää. Halusin suoriutua siitä hyvin ja olla ehdottomasti mukana.

Ravintolassa illallistaessa minulle alkoi nousta kuume ja voin todella huonosti. Olin muutenkin koko päivän joutunut kulkemaan 10 metriä muiden perässä, kun en pysynyt samassa vauhdissa. Kova pakkaspäivä vaan pahensi mun ennalta tukalaa oloa. Itkunsekaisin tuntein tilasin ravintolasta taksin ja menin sillä kotiin. Kotona sain kamalan ahdistuskohtauksen sen vuoksi, että miten olin epäonnistunut. Olisin halunnut, että päivä on täydellinen.

Soitin kriisipuhelimeen, äidille ja minne vielä.. Eikä olo helpottanut. Kimi (silloinen kihlattuni) vei minut silloin Haartmannin psyk. päivystykseen, koska en saanut vointiani rauhoittumaan, enkä itseäni kasattua millään keinoin. Mikään ei auttanut. Tärisin ihan hillittömästi. Haartmannissa lopulta rauhoituin jutellessani psyk. sairaanhoitajan kanssa ja sain sieltä Mirtazapinin nukkumista varten. Olisin ehkä siinä kohtaa tarvinnut kenties rauhoittavaa, koska olin niin kamalan voimakkaan stressin ja ahdistuksen vallassa ja nimenomaan rauhaton. Koska en ollut lääkkeitä juurikaan koskaan syönyt, tuo Mirtazapin teki ympärilleni omituisen kuplan ja olo oli todella kummallinen. Sumuinen. Sekava. Ajatukset oli outoja. Vaikka mua väsytti aivan hillittömästi ja lääke väsytti entisestään, en pystynyt nukkumaan. Siitä alkoi mun unettomuuskierre.

Sain kiinni ajatuksesta (pelkoajatuksesta), että entä jos en nukukaan – ja se pelko toteutui. Muistan tuona ystävänpäivää edeltävänä yönä, kun valvoin lääketokkurassa vessan lattialla ja luin lääkeselostetta. Soitin jälleen kriisipuhelimeen, soitin Myrkytystietokeskukseen, ambulanssin ja ties minne. Olin hätää kärsimässä ja tärisin. Tärisin niin, etten edes osaa kuvailla miten jalat oikein väsyi siitä tärinästä. Ramppasin sängyn ja vessan väliä. Mulla oli tapana nousta sängystä ja rampata useita kymmeniä kertoja yöllä vessassa. Ja juomassa vettä. Se oli sellaista (selvästi) hermoston yliaktiivisuutta. Siinä meni monta yötä ja päivää aivan sekavissa tiloissa, kun uni ei vaan tullut. Nyk. terapeuttini, silloinen tukihenkilöni (jonka vastaanotolla olin käynyt) oli yhteydessä minuun päivittäin. Edes hän, eikä kukaan muukaan (eikä mikään asia) saanut minun ajatuksiani kasaan. Muistan, kun juttelin veljeni kanssa Skypessä ja sanoin, että mun ajatukset on ihan sekaisin, enkä saa itseäni rauhoittumaan. Olin pelon ja ahdistuksen vallassa. Ajatukset poukkoili. Itkinkin. Hän pohti, josko me lähdettäisiin jonnekin kylpylälomalle rentoutumaan, mutten minä siinä kunnossa kyennyt mihinkään. Kamelinselkä oli katkennut.

2.3.2016 minä sitten jouduin osastolle, siihen saakka kestin unettomuutta ja kokeilin kaikenlaisia lääkkeitä, muttei uni tullut. Tässäpä vähän maistiaisia siitä keväästä…

13.3.2016 klo 9:00 olen lähettänyt seuraavanlaisen viestin;

”Minä olen todella huonossa jamassa. Eilen tultiin päivystykseen kun mulla lähti todellisuudentaju. Sain rauhoittavaa ja paikan osastolta ja en halunnut sinne kun se lisää mun ahdistusta olla niiden masentuneiden kanssa ja tulin takaisin Haartmanniin että haluan lääkärin ehdottamaa Tenoxia ja kokeilla vielä yön kotona. No sitten alkoi syyllisyys ja sekoilu, et mitä mä oikein teen. Tän kaiken takana on taas kolme täysin unetonta yötä. Enkä ole nukkunut yhtään täyttä yötä kuukauteen. Oon nyt ambulanssilla tuotu Haartmanniin seurantaan, verenpaineet taivaissa ja syke myös. Oksentanut olen koko päivän. Mulla tuli semmonen dissosiaatio tai joku depersonalisaatio (?) juttu, että muhun ei saatu kontaktia ja tuijotin vaan seinään. Hoitaja sanoi, että mulla on vahva psyyke, etten oo joutunu psykoosiin. Cipralex lopetetaan koska se on sekoittanut mun pään tässä jamassa vaan entisestään ja vääristää maailman. Ylikuormittuminen / stressi ja nyt mennään rauhoittavilla niin pitkään kun tarve ja mieli pitäs saada kuntoon, et se uni tulis. Tästä on tullut mahdoton umpikuja. Täällä pötkötellään ja ihmetellään mitä seuraavaksi. Ihan kamalaa.”

klo 12:14

”Joudun takaisin Auroraan. Siel vaan oli aika kamalaa, kun ne ei tajua miten väsynyt oon ja yrittävät saada mut kaikkiin ryhmiin väkisin mukaan. Täällä mä makaan Haartmannissa ja odotan ambulanssia”

15.3.2016 klo 14:06

”Aikaisemmin olin ihan huolesta sykkyrällä ja olisin halunnut puhua niistä, mut nyt se on kääntynytkin niin, etten pysty puhumaan enkä kommunikoimaan enkä jaksa. En edes hymyile. Täällä hoitajilla ei oikein ole aikaa kuunnella enkä tiedä oikein että ymmärretäänkö minua. Harmittaa tämä tilanne.”

19.3.2016 klo 8:32

”En mä tiedä mitä mä stressaan. Päässä pyörii miljoona asiaa. Käytiin eilen kotona, mut se oli rankkaa tän univajeen takia ja tajuta miten vähän mitään jaksaa tai pystyy, ja sain siellä kauhean kohtauksen ja osastolle tullessa taas tuli se poissaolokohtaus ja oksensin lattialle. Kotiuttavat ma vaikken voi tehdä käytännössä yhtään mitään.”

21.3.2016 klo 15:24

”Kotiuttivat. Tulin taksilla juuri kotiin. Oon ihan solmussa, väsynyt, uuvuksissa, maassa. En ole saanut nukutuksi. En jaksa edes puhua tai hymyillä. En tunnista itseäni peilistä. Huomenna jälleen päiväsairaalaan. Katsotaan miten sitä jaksaa mennä. Mutta suunta on ylöspäin. Toivottavasti pohja on nyt nähty. Ei auta kuin uskoa. Tuntuu, että on ihan vieraantunut itsestä, kaikesta, omasta elämästä. Kirjoittaa pystyn, mutta puhua en jaksa. Et joku järjen hiven vielä toimii. Nyt on yöksi vahvat lääkkeet että pitäisi rueta unta löytyy. Tää ehti mennä liian pitkälle, nyt sitten koetetaan kammeta ylös pienin askelin. Entistä vahvempana.”

24.3.2016 klo 10:05

”Täällä ollaan sairaalassa taas. Juttelin just hoitajan kanssa. Se sano, että tää vie aikaa. Ja että oon fiksu nuori nainen ja tän jälkeen entistä vahvempi. Ja ihan varmasti pelottava kokemus ja tää romahdus tapahtu niin äkkiä. Mun fyysinen kunto on ihan tosi huono ja henkinen olo on ihan outo. Masentunut. On outoa kun ei tunne iloa. Jospa se tästä. Pienin askelin. Odotan itse jotain salamaratkaisua, muttei nämä tapahdu niin. Arvaa mitä mä olen miettinyt, kun mua sattuu tonne nivuseen, missä sillon oli se imusolmuke tulehdus niin päivittäin. Se oli ilmeisesti kehon viesti väsymisestä!”

29.3.2016 klo 12:32

”Ensi yöksi ottavat osastolle.”

4.4.2016 klo 10:57

”Mut otettiin taas yöksi osastolle. En enää pysy tässä maailmassa. En saanut nukuttua yhtään viime yönä. Kaikki tulee ulos. Akku lopussa. Pidä mut rukouksissa.”

8.4.2016 klo 14:42

”Oon osastolla taas. Ainakin maanantaihin ja päiväsairaala jatkuu siitä. Mä vaan kelaan tätä kaikkea päässäni läpi ja mietin, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, että en olisi tässä jamassa. Eilen tippui puhelin näyttö edellä lattiaan ja meni rikki. Mulla oli unelma elämä. Miten mä saisin sen takaisin.”

2.6.2016 klo 12:01

”Täällä ollaan itketty koko aamu. Oon sairaalassa. Ja kuulemma tää pään toimimattomuus voi kuulua sairauteen, ei pelkästään lääkkeisiin, myös et on olemassa ihmisiä, jotka sairastaa silleen masennusta / ahdistusta, että on koko ajan ihan jähmeä, eikä puhu yhtään mitään. Oon tosi hiljainen ja se sattuu kun tiedän millainen oikeasti olen.”

 

Jatkan noita tilannekatsauksia / vanhoja viestejä jossain kohtaa. Mutta tuo ehkä selventää sitä, miten pitkälle unettomuus meni ja miten kauan akuuttivaihe mulla kesti. Mutta, tänään ollaan paremmassa jamassa, kuin tasan vuosi sitten. Niin minä sen asian näen. Ja miten pitkälle mä oon päässyt – se on uskomattoman siistiä!