Itserakkausjuttuu

Kirjoitin eilen illalla. Kirjoitin, mutten tänne. Tekstistä suurin osa on sellaista, mitä en halua läväyttää kaikkien luettavaksi. Haluaisin kuitenkin saada ajatuksiani kuuluviin / näkyviin / tietoisuuteen myös täällä, mutta joudun siinä käyttämään aika suurta sensuuria. Olen viime aikoina käyttänyt blogissani jonkin verran enemmän muutenkin sensuuria. En esimerkiksi kerro niin yksityiskohtaisesti voinnistani tai elämästäni ylipäänsä tai esimerkiksi parisuhdestatuksestani. Nyt voin kyllä sanoa olevani sinkku ja oikein tyytyväinen ja onnellinen tähän tilanteeseen. Mutta, jos olen suhteessa, tai olen ollut, en juurikaan avaa entiseen tapaan asiaa täällä. Edellisestä suhteesta (joka päättyi kesällä 2018) meni vuoden päivät, ennen kuin koin ylipäänsä olevani valmis mihinkään uuteen. Tällä hetkellä koen, että en ole valmis edelleenkään. Luottamus vaatii äärimmäisen paljon aikaa syntyäkseen.

Kun kirjoitin teille viimeksi tunnetyöskentelystä ja tunteista, en osannut arvatakaan, miten lähetä asiat liippasi. Ja mitä tulossa olisi. Mutta se, mitä koulussa käsiteltiin, on auttanut mua työstämään mun tunteita ja ajatuksia paremmin. Johannan opit jäivät kyllä selkäytimeen.

Viimeinen viikko on mennyt aikamoisessa sumussa. Shokissa. Mietin eilen tätä kulunutta viikkoa, etten ole oikein tuntenut mitään. Sitten tajusin, että olenhan. Itseasiassa paljonkin. Vaikka olo onkin ollut enimmäkseen tyhjä. Olen tuntenut helpotusta, että sain omalle intuitiolle ja fiiliksille vahvistuksen. Ettei niin vahvat olotilat mitä läpi elin, johtuneet mistään menneisyyden möröistä vaan ne olivat valideja kokemuksia. Onneksi tiedän nyt. Pettymystä, että jouduin jälleen pettymään ihmiseen. Kaiken kokeman jälkeen kun päästät hiljalleen lähellesi, sun elämääs uuden ihmisen, ja viet sen läheistesi luo, niin mikään, mitä kuvittelit, ei olekaan niinkuin kirjaimellisesti – kuvittelit. Jo mainitsemaani tyhjyyden tunnetta. Sellaista täyttä tyhjyyttä, ettei oikein tunne mitään. En tavallaan tiedä mitä surra.Vihaa. Nyt tiedän, että se on ollut tärkeä tunne. Se suojelee mua. Pelkoa. Ihminen, jonka tunnetilat, mielipiteet, persoona ja olemus muuttaa muotoaan riippuen täysin hetkestä, henkilöstä kenen kanssa keskustelee tai mitkä taustalla olevat motiviit kussakin tilanteessa ovat. Sellainen ihminen ei toimi aidosta rakkaudesta ja hyvyydestä käsin. Ja pala palalta todellisuus onneksi ennen pitkää paljastuu.

Onneksi en ole naiivi.

Iso muutos entiseen on se, että tiedän paremmin oman arvoni. En kuuntele samoja valheita moneen kertaan. En jää kenenkään tallottavaksi. Kuuntelen omaa intuitiotani ja tiedän, ettei se huuda turhaan. Selvitän, miksi se huutaa. Vaikka minua manipulatiivisesti aneltaisiin takaisin, tiedän tasan, että minä valitsen tällä kertaa minut. Enkä ikinä enää ketään muuta ennen minua.

Surulle alkaa olla tilaa vasta nyt. Surua tunnen ainoastaan siitä, että ihminen ei ollut mun vilpittömän rakkauden ja luottamuksen arvoinen. Syyllisyys kalvaa myös mieltäni. Mutten voinut tietää. En mitenkään. Kiitän ihmisiä siitä, että näissä asioissa vedetään yhtä köyttä. Kuljetaan rinnalla silloin kun on vaikeaa. Tuetaan ja turvataan selusta. Kiitän vilpittömästä rakkaudesta. ”The beautiful thing about this great big world is help can come from anywhere.”

Tämä oli oppiläksy. Sain huomattavan suuren uskon itseen ja siihen, että mä riitän. Uusia kokemuksia, joita en voi enää muistella rakkaudella, koska en tiedä mikä oli totta. Oliko mikään. En saa koskaan sitä tietää. Oivalluksen, että vika ei ole (aina ja automaattisesti) minussa. Ihminen lähtökohtaisesti luottaa toiseen ihmiseen. Eihän siitä mitään tulisi, jollei. Mutta myös ymmärrystä ja varomerkkejä ”liian hyvästä ihmissuhteesta ollakseen totta” – sellaisia kun ei ole olemassakaan.

Hyväntahtoisuus, kiltteys ja empaattisuus vetävät härskisti puoleensa ihmisiä, jotka käyttävät näitä piirteitä hyväkseen johonkin oman edun tavoittelemiseen. Elämä jatkuu taas. Mä selvisin tästä voittajana.

”Sä poltit sillat, nyt mä totuttelen uimaan taas ja huomaan etten ookkaan hukkumassa.”