Jokin on muuttumassa

Olin ennen ihminen, joka ihastui helposti, nopeasti ja päätäpahkaa. Romantisoin ihmisiä mielessäni ja loin heidän ympärilleen kuvitelmia ja uskomuksia, joiden rikkoutuessa en siltikään tahtonut nähdä totuutta. Halusin niin kovasti uskoa luomiini illuusioihin. Usein näitä ihastumisen ja / tai rakastumisen kohteita yhdisti yksi asia; minä jäin suhteissa jotain pahasti vaille.

Nopea ihastuminen / rakastuminen johti siihen, että ajauduin vääränlaisiin, itselleni usein haitallisiin ihmissuhteisiin, joissa ripustauduin toiseen äkkiä. Nämä toistivat samaa kaavaa, joissa hain keinolla millä hyvänsä hyväksyntää, turvaa, nähdyksi tulemista jne. Asioita, joita tietenkin kaikki meistä tahoillansa kaipaa. Pelkäsin, että minut hylätään. Saatoin alitajuisesti toimia jopa niin, että suhde ajautuisi siihen tilanteeseen, ettei se voi enää jatkua. Vaikka hälytyskellot soivat monen kohdalla, en halunnut kuulla (enkä nähdä) varoitusmerkkejä. Tarve sille kaikelle muulle oli niin suuri, etten välittänyt. Tunne meni järjen edelle.

Ihmissuhteet ovat muutenkin helposti niitä asioita, jotka koettelevat henkisiä kantimiani. Ja vaativat voimia ja myös vievät niitä.

Olen nyt pitkän aikaa viihtynyt yksin. Haluan asua yksin, rakastan mun kotiani, enkä osaisi kuvitellakaan, että jakaisin sen kenenkään kanssa. Tarvitsen kaikesta palautumiseen paljon aikaa itsekseni. Juuri tällä hetkellä olen todella väsynyt. Viime viikolla palasin kesäloman jälkeen takaisin töihin ja viikko oli kaikinpuolin töiden lisäksi hyvin intensiivinen. Univajetta, paljon ihmiskohtaamisia ja pieni reissu Itä-Suomeen. Enon syntymäpäiväjuhlat ja sukulointia. Hyvin tuore, orastava ihmissuhde.

Tämä ihmissuhde kuitenkin tuli ainakin siltä osin päätökseensä eilen, että en halua enkä pysty mihinkään vakavampaan. Mihinkään parisuhteeseen tai sitä muistuttavaan kuvioon. Kiirehän ei ole ja tässä on kokonainen elämä aikaa, mutta tunnen itseni. Tämä kyseinen ihminen oli äärimmäisen hyvä minua kohtaan. Kunnioitti, arvosti, kuunteli, oli kaikin puolin läsnä. Erittäin ystävällinen ja mentaalisestikin viisas ja syvällinen. Hänessä oli (ja on) ne piirteet, joita oikeasti toisessa arvostan. Ja miten helppo oli olla oma itsensä. Siltikin joku minussa sanoo ei. On outoa, että voimakasta ihastumisen tunnetta ei synnykään enää niinkuin ennen. En myöskään tiedä pystynkö päästämään ketään lähelleni. Hän kuitenkin jää elämääni ystävänä tai jonakin muuna henkilönä, tavalla tai toisella. Tiedän sen. Noin hienoja ihmisiä tapaa harvoin ja olisi hulluutta päästää toinen kokonaan menemään. Eikä onneksi tarvitsekaan. Ja saimme puhuttua asiasta niinkuin aikuisten kuuluukin ja molemmille jäi päällimmäisenä tunteena huojennus ja helpotus.

Ennen minua pelotti se, että kun ihastun ja rakastun niin helposti, että jos sydämeni särkyykin. Nyttemmin minua pelottaa enemmän se, että en ihastu ja rakastukaan enää. Muurit ovat kokemuksieni vuoksi nousseet korkealle. Itkin illalla, koska koin pettymystä itseäni kohtaan. Että sitten kun vastaan tulee ihminen, joka olisi kaikkea sitä, mitä jokainen tarvitsee ja ansaitsee, en kykenekään. Tuntuu, että sen lisäksi että petyin itseeni, aiheutin pettymyksen myös lähipiirille, joista niin moni ehti olla innoissaan ja iloisia tästä tervehenkisestä suhteesta. Vaikken etsikään parisuhdetta miellyttääkseni muita. Tietenkään.

Ajattelin, että en lataa Tinderiä enää ollenkaan. Annan elämän mennä nyt omalla painollaan. Uuden ihmisen aika on sitten kun sen on. Minulla on tässä ja nyt ihan kaikki mitä tarvitsen. Minulla on hyvä yksin, vaikka välillä turvallisuuden tunne puuttuu. En voi kuitenkaan myöskään ulkoistaa sitä. Minulla on ystävät, perhe, koti, työ, harrastukset. Minä haluan antaa aikaa ennen kaikkea itselleni, toipumiselleni ja läheisilleni. Pian alkavalle koululle. Tälle elämälle, joka on nyt juuri niin uomissaan kuin vaan suinkin voi olla. Kunhan saan parsittua itseni kasaan, olen varmaan paremmin valmis antamaan tilaa myös uudelle ihmiselle, kuka tietää.