Joskus kaikkein suurinta rakkautta on päästää irti
..koska kertominen on ollut asenteeni alusta saakka, aion olla avoin nytkin, ja kertoa, vaikka se kipeää tekeekin.
Me erottiin sunnuntaina.
Sanomattakin on selvää, että olen nyt melkoisen tuuliajoilla aivan loputtoman rikki ja peloissani tulevasta, ja aivan kaikesta. Tietenkin terapeuttini kesäloma sattuikin sopivasti juuri tähän ajankohtaan. Nyt on vaan selvittävä. Niinkuin aina ennenkin. Olen saanut paljon tukea läheisiltä, olen käynyt päivystyksessä, lääkemääriä on tilapäisesti nostettu, (jotta jaksan kannatella itseni ja tämän kaiken jotenkin), huomenna tapaan oman psykiatrini, mutta ennen kaikkea, mikä on todella tärkeää kasassa pysymisen kannalta – olen käynyt töissä. Se ei kuormita, vaan se antaa enemmän. Ja vie ajatukset väkisin ainakin hetkittäin muualle.
Vaikka kyyneleiltä ei tahdo tulla loppua ja henkisen tuskan lisäksi fyysinen tuska on aivan kamala, on pakko elää nämä tunteet läpi. Olen itkenyt ruuhka-aikaan Aleksanterinkadulla ja pyyhkinyt meikistä tuhriutuneita kasvojani ystäväni babywipeseihin. Olen itkenyt ratikassa huutoitkua, huomannut mustien ripsivärin sotkemien pisaroiden tippuvan vaatteilleni. Tuntenut ihmisten katseet, mutten ole voinut katsoa yhtäkään päin. Olen purskahtanut pari kertaa itkuun töissä, mutta jatkanut, koska työ antaa voimaa. Jos olen nähnyt onnellisia pareja, raskausvatsoja, sormuksia, vaihdettuja suukkoja, koiranpentuja… Itken. Kun suljen työpaikan oven, tunnen miten kyynelnorot alkavat valua eikä sitä tuskaa pääse karkuun.
Yllättävää kyllä, aamut ovat olleet ehkä siltä osin helpoimpia, että kun avaa silmät, ei heti mieti, että en halua herätä tähän todellisuuteen (vaikka se ajatus tunkee sitten hetken päästä hereillä oltua). Olen saanut kaikesta huolimatta nukuttua sellaiset 10-12 h / yössä. Selvästi (ja tietenkin) mieli ja ryytynyt keho kaipaa lepoa ja kunnolla. Unet myöskään ei liity mitenkään tapahtuneeseen, joten ainakin yöaikana tulee nollattua pää ihan kokonaan.
Kaikki, mitä syön tai juon, tulee hyvin nopeasti ulos. Ahdistus on pistänyt vatsani niin kipeäksi ja se nostaa ruoan samantien kurkkuun. Yritän silti väkisin tankata. Edes jotain. Mehut, smoothiet, keitot… Ne menee, mutta nekin tekee nopeasti täyden olon.
Teistä varmasti moni kuitenkin on hämillään, mitä oikein tapahtui. En oikeastaan itsekään tiedä. Tai tavallaan tiedän, mutta en oikein pysty käsittämään.
Vaikka me kaksi kuinka lujaa rakastettiin ja rakastetaan toisiamme, vaikka kuinka meillä oli paljon yhteistä, paljon hyvää, paljon yhteisiä haaveita, unelmia, samanlaisia arvoja ja ajatuksia ja se syvä ymmärrys, ystävyys, sielunkumppanuus… Se kaikki ei aina riitä. Meidän molempien on keskityttävä ensin ihan ykkösprioriteettina itseen ja oman elämän tasapainottamiseen, omaan hyvinvointiin ja terveyteen, ennen kuin voi olla suhteessa. Kun molemmat tuo suhteeseen omat haamunsa, joskus siitä tulee vaan iso taakka; särkyneitä sydämiä, sotkua, anteeksiantamattomuutta, luottamuspulaa.. Ja joskus sitä kaikkea on niin vaikea saada enää kasaan, kun kuitenkin suhteellisen tuoreen suhteen luottamus on vasta rakenteillaan.
Olen löytänyt myös nopeasti omasta itsestäni eroon johtaneen ydinsyyn; En edelleenkään rakasta itseäni riittävästi, jolloin kaadan sen kaiken toisen harteille. Itsensä rakastaminen ja hyväksyminen kun ei pidä olla toisen käsissä. Se ei voi olla. Niin kauan, kun tämä kaava toistaa itseään, suhde ennemmin tai myöhemmin loppuu. Aitoon rakkauteen ei kuulu riippuvuutta toisesta. Olen ikäänkuin ulkoistanut sen itsestä välittämisen ja jaloillaan pysymisen jonkun toisen harteille, tässä tapauksessa Jimmyn. Ja eihän se niin toimi. Ystäväni Outi lähetti minulle just tähän aiheeseen sopivan tekstin; never put the key to your happiness in somebody else’s pocket. Se on totta. Ja sen takia erot ovat minulle vielä tavanomaista kivualiaampia, koska siinä samassa menee oma itsetunto, minuus, kaikki. Hylkäämisen tunnelukko on minuun niin sisäänrakennettu, että sen haavan aina uudestaan auki repiminen on ihan hirveää. Mutta, se on varmaan tarpeellista, ennen kuin osaan oikeasti toimia niin, että se haava saa rauhassa arpeutua.
Olen ensimmäiset päivät vain syyttänyt itseäni. Soimannut niin paljon. Vihannut. Kyllä. Vihannut. Tullut siihen tulokseen, että minussa ei ole mitään hyvää eikä mitään rakastettavaa. Ja olen ajatellut, miten voin elään itseni kanssa, jos ajan luotani pois sen kaikkein rakkaimman? Suhteet kuitenkin on aina kahden kauppoja, eikä tässä ole yhtä syyllistä. Silti minun on vaikea nähdä sitä vielä, että vika ei olisi vain minussa. Jimmy sanoi minulle eilen hyvin, että me yhdessä ajettiin tämä nurkkaan. Ja se on varmasti totta. Ollaan monessa asiassa niin samanlaisia. Ja meillä molemmilla on vielä paljon tekemistä. Mutta voi luoja tää tekee kipeää. Niin kipeää, että tekisin mitä vain, että pääsisin ulos tästä tuskasta.
…Joskus kaikkein suurinta rakkautta on päästää irti.
