Joulun kynnyksellä

Jos en tietäisi enkä seuraisi mitä päivää eletään, en uskoisi, että joulu on oikeasti jo ensi viikolla. Tämä kuukausi, aivan kuten marraskuukin on mennyt aivan sumussa ja hirveää vauhtia. Eletään vuoden viimeisiä viikkoja ja päiviä, enkä oikein pysy mukana.

Kirjoittelinkin aiemmin teille siitä, miten olen kamppaillut terveyteni kanssa, sekä stressin ja väsymyksen, muttei se suinkaan, se taakka, se ei ollut siinä. Olen joutunut kuluneen viikon aikana läpikäymään ajatustasolla itselle rakkaasta ihmisestä luopumista. Se suru, tuska ja ikävä on pitänyt lujasti otteessaan, enkä ole päässyt sieltä mustan verhon alta pois. Onneksi on läheisiä, joihin tukeutua ja jotka tukevat vaikken tajuaisi heihin tukeutua. Tuntuu, että päivät menevät pikakelauksella. Aamut, uudet päivät, joihin en tahdo herätä, illat, kun en tahtoisi mennä nukkumaan. Ruoka ei maistu, olenkin syönyt väkisin. Olen joutunut pakottamaan itseni yrittämään. Olen sellainen, että voimakkaat tunteet vievät minut mukanaan. Eikä se ole väärin, surra ja itkeä kun itkettää. Mutta itsestä täytyy koettaa pitää huoli..

Käytiin toissapäivänä hiukan kävelyllä, kaksiomme neljä seinää kun ovat vankasti pitäneet otteessaan. Helsinki on kaunis, joulu näyttää tulevan. Tänä vuonna en ehkä saa samanlaista jouluiloa sydämeeni, mutta olen armollinen itselleni, se tulee jos on tullakseen.