Kelpaanhan, rakkaani?

Joskus käy myös niin, että kun saa uudestaan kirjoittamisen kipinästä kiinni, alkaa tekstiä pulppuamaan. Kuin itsestään. 

Halusin tulla kirjoittamaan tärkeästä aiheesta, jota olen viime päivinä pureskellut. Olen kamppaillut näiden asioiden kanssa aikaisemminkin ja takuulla myös joskus kirjoittanut aiheesta. Nyt kuitenkin kun aikaa on kulunut ja jotain olen itsestäni terapian avulla oppinut, haluaisin avata oivallukseni. Niin itseäni, kuin teitä varten.

Eilen illalla olin loppuviimein aika syvissä vesissä. Koin hirveää itseinhoa (vaikka olenkin opetellut lempeää, myötätuntoista sisäistä puhetta). Mietin, että sairastumiseni ja siihen liitännäiset tapahtumat määrittävät minut ihmisenä. Että ne määrittävät oman arvoni. Oloni tuntui siltä, kuin makaisin maassa, päälläni kasa kaatuneita puita. Etten pääse sieltä ylös, enkä löydä sieltä tietäkään. Syvä toivottomuuden tunne, ajatus siitä, että elämäni on aivan solmussa ja pelko, että en tule kelpaamaan enää kenellekään tai ylipäätään yhtään mihinkään. Että otsassani on ikuisesti b-kansalaisen leima. Ihmisen, joka ei jaksanut tai kestänyt tämän päivän yhteiskunnan tuomia haasteita ja paineita. Joka väsyi ja sairastui. Jonka stressinsietokyky ja psyykkinen kantti on surkea. Joka on heikko lenkki. Muutama muukin asia pyöri mielessäni tuon lisäksi (samankaltaisia ajatuksia elämässäni epäonnistumisesta) ja ehdin ajatella kaikenlaista ikävää. Tulevaisuuden näkymät katosivat. Lähdin kaupungille pyörimään päämäärättömästi, itseäni itseltäni karkuun. 

Onneksi tapasin ystäviäni ja sain kevennettyä huoliani puhumalla heidän kanssaan. Sain vähän enemmän kiinni realiteeteista. Ymmärrystä ja etäisyyttä ajatuskeloihini. Kun hyppäsin ratikkaan ja palasin kotiin, tunsin kuinka sisälläni kuohuu. Lyhistyin eteisen lattialle itkemään. Siitä konttasin kylpyhuoneeseen, missä istuin itkemässä ehkä tunnin, puolitoista. Kylpyhuone oli kaikista hankalimpina aikoina se paikka, jossa ainoastaan pystyin olemaan. Kova lattia, joka kannattelee. Pieni tila, jossa seinät halaa. Lattialämmitys, joka tuo turvaa. Menin nurkkaan istumaan ja odottamaan, että olo kevenee ja helpottaa. Onneksi niin kävi. Itkin T:n menetystä ja jopa ehdin ajatella, miksi hän sai lähteä ja minä jouduin jäädä tänne maailmaan kärsimään. Kuulemma nämä ajatukset ovat ihan normaaleja. Illalla rukoilin, että asiat järjestyisivät ja saisin nukuttua hyvät yöunet – sain nukuttua ja heräsin aurinkoiseen aamuun kohtuullisen hyvillä mielin.

Tänään minulla oli terapia, jossa kerroin eilisillasta. Kerroin myös, että tänään aamulla hampaita pestessä tajusin, että tässä toistuu tismalleen sama kaava; Jos joku ihmissuhde kariutuu, koen huonommuutta. Koen, että olen vääränlainen. Saatan tippua korkealta ja kovaa. Ruoskia itseäni ja vertailla muihin. En osaa katsoa tilannetta siten, että ”me ei vaan oltu toisillemme sopivia”. Vaan se menee niin, että minä en ollut sopiva taaskaan. Mutta niin tässäkin asiassa, mitä eilen mielessäni kelailin, koin huonommuutta. Riittämättömyyttä.

Minä olen paljon muutakin kuin sairauteni. Enkä saisi antaa sen määrittää minua. En ole kävelevä masennus. En myöskään saa muiden ihmisten määrittää minua tai omaa arvoani. Minun täytyy muistaa kaikki ne puolet, jotka koen vahvuuksinani ja jotka ovat vahvuuksiani. Jos en jonkun toisen silmissä täytä vaadittavia kriteereitä, ongelma ei ole minun, vaan sen toisen. Minä ja niin jokainen muukin ihminen on riittävä. Ei ole olemassa b-luokan kansalaisia – jollaiseksi itseni eilen määrittelin. Jokainen ihminen on epätäydellisen täydellinen. Ei tässä maailmassa ole ketään täydellistä, superihmistä, jossa ei olisi heikkoja puolia tai ”virheitä”.Kaikki myös samaan paikkaan joskus päädytään…

Siksi toivoisin ihmisiltä avarakatseisuutta ja ymmärrystä (ainakin yritystä ymmärtää) erilaisia ihmisiä ja tilanteita. Kukaan meistä ei voi tietää mitä toinen käy läpi, kun emme niissä toisen saappaissa itse ole ja elä. Emmekä ole samoja reittejä kulkeneet. Haluan myös muistuttaa itseäni (ja myös teitä lukijoita) siitä, että ne tarinat mitä itselleen kertoo, muuttuu todeksi. Joka kerta kun huomaan, että masennus yrittää lytistää minut alleen uskomuksillaan, on minun yritettävä muistaa se, että se ei ole koko totuus. Jos en riitä jollekin, sitten en riitä. Minun on riitettävä vain ja ainoastaan itselleni ja uskottava se, että minun ei tarvitse muuttua miksikään muuksi tullakseni hyväksytyksi – juuri näin. Niin kauan, kun itseään on vaikea rakastaa, kaikenlaista hyväksyntää ja rakkautta etsii ja hakee ulkopuolelta. Mutta se, että sen ylipäänsä hoksaa, on jo merkittävä edistysaskel parempaan suuntaan. Minä kelpaan.