Kiltteydestä ja kuulumisista

When saying yes to life of shadow and light, my suffering is done, and I come alive.

Pieni tauko kirjoittamisesta tuli tarpeeseen.

Palatakseni vielä tuohon edelliseen ja sen kautta sitä edelliseen postaukseen. Olen tavallaan harmissani siitä, että blogini kommenttikenttä on suljettu, eivätkä lukijat pääse sitä kautta ääneen, mutta myönnän, että samaan aikaan olen helpottunut. Joka kerta, kun huomaan, että ”vierailija kommentoi postaustasi…” nousee sydän automaattisesti kurkkuun; mitä tällä kertaa? En ole vielä niin valmis kaikessa haavoittuvaisuudessani, että haluaisin tieten tahtoen ottaa sen riskin, että ruudun toiselta puolelta joku anonyymi haluaa oksentaa päälleni kaiken sisällään vallitsevan pahan olon ja inhon. Saada minulle tarkoituksellisesti kurjan fiiliksen. Tuntemaan itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi. Monet kirjoittajat takuulla blogia pitkään kirjottaessaan turtuu ja varmaan siihen turtuu joskus itsekin. Ainakin osittain. Osaan myös erottaa sen, että nämä kommenttejaan heittelevät ihmiset voivat itse äärimmäisen huonosti, että heidän täytyy haaskata aikaansa lukemalla blogiani (joka ei tunnu olevan heidän kannaltaan kovin fiksu veto) ja sitten vielä pitää älämölöä täällä ja arvostella minua, mennä henkilökohtaisuuksiin. Mieltäni ei ylennä sellainen tietentahtoen tehty kiusanteko, mitä (tämän rahaa ja rahankäyttöä käsittelevän) postauksen alle kommenttien muodossa tuli. Siksi pidän kommentointikentän jatkossakin kiinni. Se on tervettä itsesuojelua, enkä kaipaa mitään turhaa mielipahaa elämääni. Todellisuudessa kun minulle on väliä vain omien läheisten ihmisten mielipiteillä. Joku joskus sanoi, että kun kumarrat toiseen suuntaan, pyllistät aina samalla toiseen suuntaan – kaikkia et voi koskaan miellyttää. Toivoisin silti, että kaikki se vihapuhe ja kiusanteko jätettäisiin. Ja jos sellaiseen on suuri tarve, niin kannattaa välttää kaikkea kiukkua, vihaa, kiusaa, pahaa oloa aiheuttavia esimerkiksi blogitekstejä kokonaan ja keskittää sekin aika oman hyvinvoinnin tukemiseen sen sijaan.

Saatan olla jonkun toisen silmissä säälittävä, surullinen, epäonnistunut tapaus. Fine. Se on sitten sen ihmisen mielipide. Mutta niinkuin aiemmin jo kirjoitin, meistä jokainen kulkee oman mutkikkaan tiensä, toiset pääsevät helpommalla kuin toiset, ja toiset vaikeimman kautta. Toisten matka päättyy ennen aikojaan. Mutta koskaan, ikinä, ei saisi tulla moittimaan toisen elämää / valintoja / kokemuksia. Kukaan meistä ei tiedä, millaisen matkan syntymästä tähän päivään toinen ihminen on kulkenut. Millaiset eväät hänelle on annettu ja mitä asioita matkan varrella on tapahtunut. Jokainen tekee valintoja elämässään aina juuri sen hetkisen tiedon ja taidon varassa. Suren sitä, että jos kenellä tahansa meistä on rohkeus omin kasvoin kertoa niistä kaikista kipeimmistä kokemuksista häpeilemättä, tulee joku anonyymi kommentoimaan vain sen vuoksi, että saisi kommenteillaan satutettua. Yhtälailla nämä kommentit voisivat tulla nimellä ja omilla kasvoilla. Anonyymina olisi minunkin helpompi latoa tiskiin kaikki se kauheus, mitä läpi olen käynyt, mutta tässä taas päästään siihen itsesuojeluun – en koe sitä tarpeelliseksi. Vaikka haluankin jakaa tarinani ja luoda uskoa samanlaisia kokemuksia läpikäyville ihmisille, (ja rakastan kirjoittamista!) tarkoitukseni ei silti ole kertoa ihan kaikkea itsestäni, koska tosiaan teen tätä nimelläni ja omilla kasvoillani. Jotkut asiat kuuluvat vain ja ainoastaan minulle ja lähipiirilleni. Haluaisin vaan vielä näiden myötä kertaalleen muistuttaa kanssaihmisten kunnioittamisen tärkeydestä. Et koskaan voi tietää mitä toinen on joutunut läpielämään tai miksi hän on tietynlainen. Kukaan meistä ei voi tulla tuomitsemaan toista. Toivon, että jokainen joka tätä lukee, miettii, miten voisi olla niin tutuille kuin tuntemattomille parempi ihminen.

Sitten kuulumisiin. Joogasta on tullut muutaman viikon tauko. Olen ollut yllättävän väsynyt. Toisekseen kävin viikko sitten Tinzen twerkkiworkshopissa ilman polvisuojia (en omista, ja ne olisivat maksaneet 40 euroa paikan päällä – enkä valitettavasti pääse tunneille epäsäännöllisten työvuorojen takia). Nyt sitten olen kärsinyt sekä märkivistä ja kipeistä polvista, että äärimmäisen kipeistä reisilihaksista (jolla ei tosin ole mitään tekemistä polvisuojien kanssa). En vaan ole kyennyt ajattelemaankaan joogaa. Aika paljon joogassa ollaan polvien päällä, se ei olisi ollut mahdollista mitenkään. Olen tehnyt hiukan enemmän töitä, joka heti tuntuu muuten omassa jaksamisessa. Tänään pitkästä aikaa töistä päästyäni ihan säikähdin, miten paljon mua ahdisti. Menin kylppäriin ja mieli täyttyi aika synkistä ajatuksista. Pääsin sieltä kuitenkin sänkyyn, aloin kuunnella BookBeatsista Maria Veitolan äänikirjaa ja nukahdin. Söin äsken pizzaa ja kohta aloitan lukemaan Sara Karlssonin minulle eilen tuomaa uutukaiskirjaa; Asioita jotka tekevät kodin. Olen aina pitänyt Saran tavasta kirjoittaa, hänen visuaalisesta silmästään ja herkän viisaasta taidokkuudesta näiden kahden asian suhteen. Kauniita kuvia ja kaunista, filosofista ja helposti ymmärrettävää tekstiä. Minulla on monta kirjaa kesken, mutta en malta pitää näppejäni erossa tuosta. Toivon, että saan ehkä jotain inspiraatiota vähän kotini suhteen. Rakastan tätä, mutta kevät on aina sellaista sisustamisen unelma-aikaa kun valo lisääntyy ja haluaa hankkia jotain kaunista. Hankin itseasiassa vähän uusia puuvilla-lakanoita, todella basic väreissä, mutta tämä tapahtui ennen kirjan avaamista.

Ensi viikolla yritän vihdoin päästä joogatunneille. Ystävänpäiväksi olen osallistunut 2h yin -tunnille normituntien päälle. Sitä seuraavalla viikolla on Sini Yaseminin levyjulkkarit (odotan innolla!) ja juhlitaan mun synttäreitä. Pitkästä aikaa ystävät kokoontuu yhteen ja on jotain sellaista, mitä odottaa. Tärkeiden ihmisten lasketut ajat lähenee. Kaikkea kivaa ja jännää on tiedossa. Vaikka kuoppaista on välillä ja väsymyksen iskiessä lujaa päälle nousee alta edelleen vanhat, ei niin toimivat selviytymiskeinot – pääsen niistä kuitenkin jo helpommin irti. Ja se, jos mikä on ihan super hienoa. 

Ensimmäistä kertaa elämässäni myös nautin yksinolosta, enkä kaipaa seurustelusuhdetta. En tietenkään sano ei, jos niin kävisi ja asia tuntuisi hyvältä, mutta juuri nyt koen, että minulla ei ole panoksia suhteeseen. Eikä oikein innostusta etsiä eikä löytää ketään. En edes tiedä mitä haluaisin. Minulla on tasan panoksia itseeni, omaan elämääni, oman hyvinvoinnin ylläpitämiseen sisältyen ystävät ja harrastukset sekä työ. Olen kuitenkin saanut yhden rakkaan ihmisen menneisyydestäni takaisin elämääni (tätä sen suuremmin avaamatta) ja meidän kahden suhdetta vaalin, vaikka me emme mikään varsinainen pari olekaan. Hän tuntee ja tietää minut läpikotaisin ja minä hänet. Olemme nostaneet toisemme syvästä suosta monta kertaa ja nauraneet vedet silmissä oksennus kurkussa hysteerisenä kun on ollut niin kovin kivaa.

 

”Millon viimeks oot valvonut aamuun, valvonu aamuun.. millon viimeks oot nauranut näin? Meil on ain ollu tää sama taajuus, tää sama taajuus, voidaan jatkaa siin mihin jäi.. Takasin sut viimein sain, heii, tänään ei nukuta, tänään ei nukuta, tänään ei nukuta, niinku viistoist vuotiain, hei! Tänään ei nukuta, tänään ei nukuta, tänään ei nukuta…

Mietin pitkään uskallanko soittaa, entä jos ei enää sama oiskaan.. Mut tajuan heti kun halataan, niinku aikaa ei ois kulunu ollenkaan. Meillä vaihtuu osoitteet ja tyylit, mut ollaan edelleen ne samat tyypit, ei sua kukaan pystynyt korvaamaan, sä et arvaa kui oon kaivannu sun naamaa”

Vilma Alina – Tänään ei nukuta

Kommentit (0)