Kipua

En oikein tiedä mitä ajattelen Lilyn uudistumisesta. Vaikka WordPress on minulle töiden puolesta tuttu, on sivustoon totutteleminen kuitenkin vielä vähän kesken. (Samoin kuin lopullisen mielipiteeni päättäminen.)

Olisin toivonut, että uudistuksen myötä nuo silmille hyppivät, jotenkin usein kontekstiin sopimattomat mainokset olisivat jääneet pois. Näin ei kuitenkaan käynyt. Uskon, että esimerkiksi kännykällä selatessa Lilyä on nyt helpompi lukea. Minusta uudistus on hiukan persoonaton, eikä blogit kovinkaan hyvin erotu toisistaan, mitä aiemmassa versiossa. Aiemmassa oli hyvää esimerkiksi omavalintainen sivupalkki, jossa sai eritellä vielä esimerkiksi blogin luetuimpia tekstejä, siinä näkyi suoraan tietoa kirjoittajasta, jne. Mutta, katsotaan. Olen välillä hiukan muutosvastainen, mutta muutos aina automaattisesti huono asia ole. Joten annetaanpa tällekin aikaa…

Aikaa tarvitsee antaa nyt myös paranemiselle. En oikein tiedä miten, mutta vointini on toden totta romahtanut. Viimeisimmissä blogiteksteissä kerroinkin vointini huonomisesta, mutta en arvannut, että tähän pisteeseen tämä menisi. Eilen olin töissä viime viikon jälkeen ensimmäistä kertaa. Oudon kuplan sisällä meni koko päivä. Robottina. En saanut yhteyttä tunteisiini. Paitsi siihen ajatukseen, että olen onneton ja tyhjyyteen, ettei mikään tunnu miltään. Ja kyllä – niihin synkempääkin synkkiin ajatuksiin, että olisi parempi, kun tämä kaikki loppuisi. Että en vaan enää jaksa. Töistä päästyäni minut valtasi niin voimakas ahdistus, että se teki fyysisesti kipeää. Makasin sängyllä ja olin täydessä pimeydessä ilman minkäänlaisia aistiärsykkeitä. En kyennyt muuhun. Yritin hengitellä kipua ja tuskaa pois, muttei se lähtenyt. Kyyneleet valui silmistä. Fyysisellä tasolla, (näin voimakkaana), ahdistus on tuntunut oikeasti viimeksi joskus kolme vuotta sitten. Se sai minut pelästymään. Olenko palaamassa jonnekin alkuun?

Nukuin viime yönä yksitoista tuntia ja tänään olen ollut vaan kotona. Vapaapäivä. Olen puuhaillut jotain pientä ja ollut kuitenkaan tekemättä mitään sen ihmeempää. Katsonut hauskoja videoita, tehnyt ruokaa, keittänyt kahvia, lakannut varpaankynnet… Olen tänään menossa yin -joogaan jonkun kolmen viikon kestäneen tauon jälkeen. Suoraan sanoen jännittää. Jos vointini on tätä luokkaa, saa nähdä miten pystyn olemaan siellä ja millaisen olon tunti aikaansaa. Toivon tietenkin positiivista muutosta. Joogataukokin voi aikaansaada kroppaan ja mieleen näitä ikäviä tuntemuksia ja tiloja. Mutta, sen näkee sitten.

Tänään minua ei onneksi masenna niin paljon, (sain heti aamusta kiinni positiivisistakin tunteista) mutta ahdistus tosiaan on voimakasta. Eilen ehdin säikähtää sitä, että onko masennus jäämässä jälleen pysyväksi seuralaiseksi, jatkuvaksi olotilaksi, tehden elämästäni jälleen kurjaa ja mitäänsanomatonta. Tämä päivä kuitenkin osoitti sen, että olen jo valon puolella.

Päivä kerrallaan mennään taas eteenpäin.

Muu ei auta.

On pakko jaksaa, vaikkei jaksaisikaan.