Lepään aalloilla
Olen ollut tänään tasan kaksi viikkoa lomautettuna.
Minulle kävi hyvin, koska osa työkavereistani joutui jättämään työnsä. Minut kuitenkin vain lomautettiin. Ennen päätöksiä olin aika stressaantunut ja jännittynyt jatkuvasti. Kaikkia asioita pyöritti päässään ympäri ämpäri. Epätietoisuus on pahinta. Vaikka olin valmistautunut (ja valmis) henkisesti ihan kaikkeen, kyllä sitä tietenkin toivoi, että saisi mahdollisimman nopeasti tiedon ja tilanteeseen selkeyttä. Tämä koko maailmantilanne jo ihan yksistään on niin epävarma, niin oman elämän palasten (jonkinmoisessa) järjestyksessä pitäminen tuo lohtua ja turvaa.
Alkushokin jälkeen asiat ovat pikkuhiljaa asettuneet uomiinsa. Ensin olin täynnä energiaa, tein päivittäin joogaharjoituksia, tein ruokaa, siivoilin, jne. kunnes iski väsymys. Massiivinen väsymys, joka toi mukanaan myös alakuloa. Välillä olen pelännyt, onko masennuskausi palaamassa. Nukun lähes päivittäin päiväunet, (toisinaan nekin venyy normaalista tunnista puoleentoista tai jopa kahteen) jos se on vaan mahdollista. En tiedä väsyttääkö lisääntynyt valonmäärä, poikkeuksellinen arkirutiini / rutiinittomuus vai kenties koko ajan pintaan pyrkinyt väsymys, jolle on nyt tilaa. Oli niin tai näin, välillä turhauttaa, kun ei jaksa samalla tavalla mitään. Nukun lähtökohtaisesti hyvät ja pitkät yöunet, muttei se tahdo riittää. Koetan opetella tässäkin kohtaa olemaan armollisempi itseäni ja omia voimavaroja kohtaan. Siinä onkin oppimista. Ystäväni eilen lenkillä sanoi minulle, että kaikkeen ei myöskään aina tarvitse olla syytä ja ratkaisua ja sitä kautta poispääsyä. Sitäpaitsi jos väsyttää, silloin tulee levätä. Nythän sille on aikaa…
Ehkä se vastaantaistelu on ollut haaste itselläni jo pitkään niin monessa asiassa. Kaikesta ikävästä (luonnollisesti) haluaisi vaan nopeasti eroon. Laitoin just kangasnaamion kasvoille tässä samalla kun kirjoitan, ja tuossa naamiopakkauksen takana on osuva teksti; ”The mind is like water. When it’s turbulent it’s difficult to see. When it’s calm everything becomes clear.”
Aamuisin Jake tuo mulle paahtoleivät ja kahvin sänkyyn. Saatan nukkua vielä hänen lähdettyä töihin. Mulla viikkoja tahdittaa muutama viikko sitten alkaneet valohoidot, sekä pyrin pitämään kiinni liikunnasta ja teen joka päivä jotain mielekästä sekä jotain tärkeää, ehkei niin mielekästä mutta hyödyllistä. Lauantaisin saunotaan. Ollaan seurattu sarjoja ja pelattu Yatzyä. Käyty kävelyllä. Tilattu ruokaa mut myös kokkailtu. Jonkin verran ollaan nähty ystäviä, mutta hyvin vähän. Ja nämä ystävät ovat olleet pitkälti koko tän poikkeustilanteen ajan samoja. Meillä on ollut nyt aikaa toisillemme pariskuntana sekä aikaa tutustua kunnolla ja keskittyä toisiimme. Olen onnekas, että tavattiin juuri ennen tätä outoa tilannetta ja että meillä on nyt mahdollisuus olla paljon yhdessä. Koen olevani onnekas siis tästä ihan muutenkin. Meillä on hyvä olla toistemme kanssa.
Kevät tekee vauhdilla tuloaan, mutta epävarmuus kaikesta kalvaa, vaikka osittain olenkin tilanteen kanssa sinut ja tottunut tähän. Pakkohan se vaan on. Liian pitkälle miettiminen ei nyt auta, eikä se ratkaise mitään. Tässä tilanteessa joutuu nyt vaan kellumaan ja odottamaan asioiden hidasta normalisoitumista. Ja onneksi sitä ei tarvitse tehdä yksin.
Mietin aamulla, että kävin viime vuonna ainakin kahdeksan kertaa Kuopiossa ja tänä vuonna en ole käynyt vielä kertaakaan. Viimeksi olin veljeni luona jouluna. Se tuntuu kurjalta. Nythän periaatteessa Uudenmaan rajojen avauduttua pääsisin sinne, mutten tiedä onko matkustaminen kovin järkevää enkä halua ottaa turhia riskejä.
Toivon kaikille rauhallista vappua!