Let it hurt, let it bleed, let it heal and let it go.

Varasimme mieheni ja parhaiden ystävieni kanssa viime vuoden joulukuussa matkan tälle kuluvalle kesälle. Ihanan, autenttisen villan Sisiliasta, Etnan juurelta, jonne menisimme kymmeneksi päiväksi nauttimaan elämästä ja toistemme seurasta. Kun yllättäen sairastuinkin, olen joutunut koko kevään puntaroimaan matkaa, ylipäänsä siis sitä, että pääsenkö ollenkaan lähtemään. Se on toisaalta ollut minulle myös motivaattori. Lähtöä edeltävänä päivänä itkin vuolaasti ja harmittelin sitä, että en ole toivomassani kunnossa (sellaisessa kunnossa, missä salaa haaveilin jo tässä vaiheessa vuotta olevani!) – Aivan kuin parantuminen olisi suoraviivaista tai pelkästään itsestäni kiinni, näinhän ei ole. Rima minulla on koko ajan korkealla ja tahtoisin niin kovasti olla jo paremmassa voinnissa. Tottakai! Matkapäivänä lähdön tekeminen oli valtavan haastavaa, olin täysin lamaantunut ja vielä lentokentältäkin meinattiin kääntyä takaisin kotiin. Niihin päiviin liittyi paljon muutoksia, jotka kuormittivat mieltäni sen lisäksi, että matkanteko jännitti. Matka meni todella voimakkaan ahdistuksen kourissa ja monta tuntia itkien. En saanut itseäni rauhoittumaan. Kuitenkin perille päästyäni koin helpotusta. Selvisin matkasta. Selvisin perille. Meitä odotti perillä kaunis, odotukset ylittävä paikka, jossa saisin rauhoittua ja kerätä voimia. Se olisi tervetullutta raskaan kevään ja sairaalajaksojen jälkeen.

Reissu oli paras mahdollinen mitä olla saattaa, yksi ehdottomasti ikimuistoisimmista, hauskimmista ja kaikinpuolin onnistuneimmista. Toki se olisi ollut taatusti erilainen ja antoisampi, jos olisin kunnossa, mutta silti sain siitä paljon iloa ja myös muistutuksen todellisesta rakkaudesta ja ystävyydestä. Pohdin kuitenkin paljon ollessani Sisiliassa, että onko minulla oikeus olla täällä, kun olen näin sairas sekä masentunut enkä voi oikeasti hyvin? Onko outoa julkaista kuvia kauniista paikoista tai kuvia, joissa hymyilen onnellisen näköisenä, vaikka en oikein nyt pystykään tuntemaan, nauttimaan, enkä oikein ole täysin läsnä tai tässä maailmassa? Se on niin valtavan ristiriitaista…Olen yhtälailla varmasti oikeutettu kaikkeen hyvään, kuin mitä olisin terveenä – ehkä nyt vielä korostetusti enemmän. Ja aurinko, parhaiden ystävien ja oman rakkaan seura, aurinko ja huumori tuskin ainakaan voi pahentaa tilannetta tai sairastuttaa enempää. Sain myös viimeisenä iltana hetkellisen rauhan sieluuni, kun maattiin ystäväni kanssa selällään aurinkotuoleissa ja katseltiin tähtitaivasta, tähdenlentoja, heinäsirkat siritti ja lepakot lenteli. Ilta oli niin lämmin, että teki mieli jäädä ulos nukkumaan. Elämä jatkuu. Vielä en tiedä, milloin olen kunnossa, mutta sitä kohti kovasti yritetään mennä. Joka päivä. Onneksi minulla on tilanteessani tiivistä tukea, läheisiä, ja rakkautta, ilman näitä asioita, yksin en pärjäisi.

Rakkaudella, Miia