Lipuen laineita pitkin

Jotta mä nousen aamulla sängystä ylös, laitan kellon soimaan aikaisin, ja menen aina johonkin. Mun on keksittävä ja suunniteltava jokaiselle päivälle tekemistä, mieluiten niin, että heti aamusta on jo jotain. Pitää päästä liikkeelle. Ja kun tiedän, että sängyn pohjalle jääminen ei ole ratkaisu, eikä se helpota valmiiksi niin ahdistavan raskasta oloa. Toiminta lisää toimintaa. On pyrittävä pitämään kiinni päivärytmistä sekä niistä asioista, jotka edes vähän kiinnostaa. Joku kumma voima vie mua eteenpäin, vaikka väsyttäisi. Teen asiat automaattiohjauksella. Tänä aamuna menin Pilotsiin klo 8.30, sillä siellä oli haastateltavana Lannistumattomat -kirjan kirjoittajat Liisa Jokinen ja Hanna Artman. Pilots Helsingin perustajaan, Rosa Nenoseen olen tutustunut töideni kautta. Rosa on aivan ihana, positiivinen tapaus. Oli kiva nähdä tuttuja kasvoja pitkästä aikaa ja syödä Shelterin tarjoama herkullinen aamiainen. Ja tunnelma Pilotsissa oli kaikenkaikkiaan hyvä ja lämmin.

Suuntasin täydellä vatsalla Ullanlinnasta suoraan kirjoittamaan vuokrasopimusta! Mulla on nyt vuokrasopimus omaan pieneen merenrantayksiöön käsissäni. Uusi vuosi alkaa sitten heti suurin muutoksin, muutolla. On nyt aika tyhjä ja turta olo. Ei mikään juhlafiilis varsinaisesti. Vaikka tätähän minä halusin. Olo on… robottimainen. Aivan kuin joku muu tehokkaasti hoitaisi näitä käytännön asioita, ja että se en olisi ihan minä itse. Menen aivan kuin virran mukana. Lipuen laineita pitkin. En oikein osaa sanoa miltä minusta tuntuu. Nyt on vaan viime aikoina tapahtunut niin paljon, että tunteista on äärimmäisen vaikea saada otetta. Olen tänään yrittänyt hoitaa muuttoon liittyviä asioita ja olen ollut kaikesta siitä äärimmäisen kuormittunut. Läppäri sylissä ja puhelin korvalla säntäillyt sinne tänne. Onneksi nykypäivänä ruokaa (muutakin kuin pizzaa) voi tilata kotiin, pääsinpä sillä tavalla vähän helpommalla tänään. Muuttoilmoitus on tehty Postiin. Maistraattiin ei vielä, sillä se on vielä liian aikaista. Sähkösopimuksen tein, mutta peruutin sen, kun aloin sen jälkeen vasta kilpailuttaa. Hah. En oikein tiedä, mikä sähköyhtiö olisi järkevin. Jaa-a, kuka senkin tietää. Selvitin tukia. Pankista soittivat. Puhuin isän kanssa. Puhuin äidin kanssa. Sain ystäviltä tsemppiviestejä. Tein vähän sitä ja tätä. Mutta useampi tunti tuohon rumbaan on uponnut. Mutta, sain kuin sainkin asioita vireille. Pikkuhiljaa. Huomaan vaan kuormittuvani aivan hillittömästi asioista, joita joudun pakon edessä, väsyneenä, uupuneena, mieli maassa hoitamaan. On vaan pakko. Usein iskee epätoivo. Mitä tästä tulee. Tuleeko tästä mitään. Teinkö väärän ratkaisun. Täytyy vaan luottaa. Mennä päivä kerrallaan ja tehdä asia kerrallaan. Uskon myös, että ihmiselle annetaan sen verran kantaakseen, kuin ihminen jaksaa kantaa. Ja tämän kaiken jälkeen elämäni muotoutuu uuteen suuntaan, niinkuin olen jo aiemminkin tätä toitottanut. Niin se vaan menee. Usein isot muutokset tulee kaikki kerralla, ja sen jälkeen aloitetaan elämä, tavallaan alusta, puhtaalta pöydältä, ikäänkuin tuhkasta nousten.

Sain eilen illalla ihanan tekstiviestin, jonka aion lukea itselleni aivan varmasti joka päivä. Etenkin huonoina hetkinä. Ikäänkuin muistutukseksi. Haluan jakaa sen teidän kanssa;

…”Olet nyt hypännyt uimaan. Sulla on vain uimapuku ei muita kantamuksia, velvollisuuksia tai odotuksia. Uit eteenpäin tietämättä minne. Et näe kuin silmänkantaman, päivällä pidemmälle, yöllä et juuri lainkaan. Et tiedä milloin tulee saari, luoto tai vene, jossa voit levähtää. Jos väsyt eikä lepopaikkaa löydy, opettelet kellumaan. Välillä tulee rakeita niskaan, välillä paistaa aurinko lämpimästi. Et tiedä minne olet matkalla, mutta tiedät, että olet jo perillä, kun aloitit uinnin. LUOTA että kaikki on oikein ja että tulee olemaan oikein”

Kommentit (0)