Living out loud
Aikalailla tasan vuosi siitä, kun jouduin ensimmäisen kerran osastohoitoon Auroraan.
Muistan, että sinä päivänä paistoi aurinko kirkkaammin, kuin ehkä koskaan. Olin ollut jo monta yötä (silloisen kihlattuni) Kimin, äidin luona. En uskaltanut mitenkään olla päiviä yksin. Kimi oli tietenkin päivät töissä ja Kimin äiti oli onneksi juuri jäänyt eläkkeelle. Kimi myös kärsi unettomuudestani todella paljon, ja joutui itsekin valvomaan öitä. Oli parempi, että olin välillä kotoa pois, että hän sai levätä.
Edeltävänä päivänä oltiin käyty meidän lähiterveysasemalla, josta sain lähetteen Haartmannin psyk.päivystykseen. Psykiatrisessa päivystyksessä sovimme hoitavan lääkärin kanssa, että yrittäisin vielä yhden yön nukkua Zopinox & Opamox -yhdistelmällä, ja jos en saisi unta, niin sitten tilanne katsottaisiin seuraavana päivänä uudestaan. Tapaamani lääkäri oli aivan ihana, hän oli ehkä ensimmäinen niihin aikoihin, joka jotenkin ymmärsi tuskaani ja ahdistustani. Hän tajusi, miten lapsenomaiselta ja turvattomalta oloni tuntui. Minusta tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että helpotusta olisi saatavilla ja ikäänkuin tumma verho olisi vedetty silmien edestä pois. Onneksi en tiennyt mihin kuoppaan olin putoamassa…
Lääkäri lupasi soittaa seuraavana päivänä. Päivä meni ihan ok mutta niinhän se yö tuli, eikä nukkumisesta tullut yhtään mitään. Olin siinä vaiheessa valvonut jo melkein kuukauden päivät. Sitä oloa ei voi sanoin kuvailla. Se oli niin hirveä. Kävelin kaksinkerroin, koska musta tuntui, että sydän tulee rinnasta ulos. Minulla oli myös rytmihäiriöitä. Silmiä särki. Näin kaiken kahtena. Kävellessä päässä humahteli. Tuntui, että pyörryn. Ruokahalu oli kateissa ja oksentelin. Tärisin jatkuvasti kauttaaltaan. Makasin sen päivän vaan hiljaa sohvalla odottaen lääkärin puhelua. En kyennyt tekemään enää mitään. En puhumaan, en nukkumaan, en mitään. Tuijotin kattoa ja odotin. Mieliala oli musta. Alkoi olla jopa hiukan harhojen tyylisiä ajatuksia / näkyjä. Muistelisin, että kello oli jotain kolme, kun lääkäri viimein soitti. Kerroin mikä tilanne oli ja hän pyysi lähtemään samantien kiireellisesti päivystykseen, hän itse olisi siellä paikalla. Hän lupasi kirjoittaa lähetteen sairaalahoitoon. Kimin äiti antoi eteisessä puhelimen minulle, että soittaisin taksin sillä välin, kun hän pakkaa kamat nopeasti kasaan. Muistan, että jouduin kysymään asunnon numeron Kimin äidiltä useita kertoja, kun en muistanut taksikeskuksen naisen kysellessä sitä. Unohdin sen aivan samalla sekunnilla, kun Kimin äiti oli numeron minulle sanonut. Päässäni ei pysynyt enää yhtään mikään. Matkalla Haartmanniin muistan, miten minulla pimeni silmissä. Mua pelotti aivan hillittömän paljon. Yritin meidän ystävien yhteiseen WhatsApp -ryhmään kirjoittaa, että joudun sairaalaan ja muistan, miten hankalaa se kirjoittaminen oli. Olin todella peloissani. Näin tekstit todella kummallisesti ja puhelin oli aivan liian kirkas katsottavaksi. Jouduin säätämään puhelimen valaistuksen ihan hämäräksi pitkäksi aikaa. Unettomuus oli tehnyt tehtävänsä.
Lääkärintapaamisessa sain voimakkaita ahdistuskohtauksia ja olo oli todella pelottava. Kimi saapui sairaalaan ja näin huolen hänen kasvoiltaan. Sitä melkein itketti. Pelkäsin, että menetän pian järkeni unettomuuden takia. Sain osastopaikan ja lähdimme sinne seuraavaksi. Jotenkin ajattelin, että pääsen siellä tiputukseen (enhän ollut saanut ruokaa pysymään sisällä pitkään aikaan) ja minut nukutetaan heti – enhän minä tiennyt millainen paikka se olisi. Se oli Mielialahäiriökeskuksen vuodeosasto 6.1. (nyk. 8.2). Sain aivan hirvittävän slaagin päästyä sisään, kun tajusin, että minähän olen mielisairaalassa. Se ei todellakaan ollut somaattinen sairaala, jossa minut laitettaisiin tippaan. Ja eikä ketään nukuteta keinotekoisesti päivällä. Minun piti jaksaa taas iltaan. Koin pitkään tarvetta todistella siellä, että minulla on vain unettomuus, että hoitakaa se pois. Ajattelin, että kaikilla muilla, jotka osastolla olivat, oli jotain, mitä minulla ei. Heillä oli masennusta ja mitä liekään. En uskonut, että minulla olisi muuta kuin unettomuus ja siitä johtuva ahdistus. En tuntenut kuuluvani ollenkaan joukkoon. Muistan myös miten paljon minua hävetti olla siellä. Mitä minulle, pärjäävälle ihmiselle oli yhtäkkiä tapahtunut? Sen myöntäminen oli kova paikka… Muistan aika paljon tapahtumia siltä ajalta, vaikka tilanteeni olikin vakava ja muisti ei unettomuuden takia pelannut kunnolla. Ja unettomuuteni jatkui todella pitkään ja meni koko ajan pahempaan suuntaan. Taisi olla jotain huhti/toukokuuta, kun tilanne oli edelleen päällä. Voimat oli kokonaan loppu. Ihmeen paljon kuitenkin keho ja mieli kestää. Sen tulin huomaamaan, vaikka joka päivä pelkäsinkin, että ennen pitkää kehoni pettää tai sitten sekoan. Usein hyvästelinkin kaikki läheiseni, koska olin luovuttaa.
Tänään koin suurta ylpeyttä tajutessani, että miten pitkällä mä olen. Ja miten pitkälle mä olen vuodessa (vajaassa vuodessa) päässyt. Eilinen ja tämä päivä on olleet tosi hyviä. En ole dissosioinut myöskään nyt pariin päivään. Rauhoittavan lääkkeen olen ottanut viimeksi maanantaina. Tästä on hyvä jatkaa.
Nyt iltalääkkeet naamaan ja sitten vielä teen jotain rauhoittavaa. Nyt nimittäin näiden asioiden muistelu sai sydämen rinnassa takomaan ja pienen tärinän päälle. Ei ehkä ollut ihan järkevä veto alkaa muistella näitä ennen nukkumaanmenoa…