Luotan elämään
”I release what no longer serves me, I transform from my shadows”
Hei, olen täällä.
Jotkut kenties pelästyivät viimeisintä (ehkä yllättävääkin, synkkää) postausta ja erityisesti sen lisäksi, kun blogin kommenttikenttä on kiinni. En halua, enkä aio avata sitä edelleenkään. Vaikka monet lämpimät, rakkaudella osoitetut viestit eivät tule nyt perille, eivät tule nekään ilkeät ja pahantahtoiset ; ja se on minulle tärkeintä. On pakko suojella itseään. Teen tätä kuitenkin lopulta itsekkäistä syistä, itseäni varten. Tietenkin muistan teitä siellä ruudun toisella puolella ja olen enemmän kuin tehnyt tarvittavan, jos pystyn vertaistuellisesti auttamaan yhtään ketään, edes vähän. Kirjoittaminen on kuitenkin ensisijaisesti itseä varten oleva työkalu. Olen nämä samat jutut kertonut aiemminkin, mutta ehkä mukaan on tullut uusia lukijoita, jotka eivät ole kaikkia vanhoja tekstejäni lukeneet. Kiitos, että olette siellä. Kiitos, että luette. Kiitos, että tuette.
Halusin jo eilen tulla kertomaan, että voin hiukan paremmin. Uni kuitenkin voitti kuitenkin illalla kirjoittamisen sijaan. Niistä kaikista tummimmista vesistä on taas kuitenkin noustu pintaan. Kuten aina ennenkin (vaikkei se noissa hetkissä siltä tunnu, että siitä ikinä enää selvitään.) Minua on auttanut erityisesti kirjoittaminen, joogaaminen (meditointi + hengittäminen), terapia, lääkärini tapaaminen ja läheisten tuki. Olen myös havahtunut muutamiin isoihin asioihin, jotka vaativat muutosta. Muutosten tarpeen tajuaminen on pistänyt minussa jotkut pitkään paikoillaan olleet rattaat liikkeelle. Keskiviikkona vielä koin, että minulla ei ole paikkaa tässä maailmassa. En nähnyt tulevaa. Vaikka minua toki edelleenkin pelottaa, ovat ajatukset kuitenkin onneksi kirkastuneet. Ehkä minulla kuitenkin on paikka. On minulla oikeasti paljon annettavaa toisille ihmisille, mutta myös haluan itse selvitä tästä taistelusta voittajana ja seistä ylpeänä sen takana. En voi luovuttaa. En enää.
Olen jopa herännyt kiitollisuuden tunteisiin. Olen ollut kiitollinen kodistani, kauniista kodistani, jossa viihdyn. Olen ollut kiitollinen, että minä olen vahvistunut ja pystyn kuitenkin kannattelemaan itseni noiden kaikista rankimpienkin hetkien läpi. Noussut nopeasti takaisin pintaan. Yritän opetella antamaan itselleni myös anteeksi. Pian alkavan joogaopettajakoulutuksen todentuminen on myös kutkuttanut sisintäni. Joka kerta, kun astun Sagayogan joogasaliin (mihin niistä tahansa), tuntuu kuin olisin saapunut kotiin. Opettajat siellä ja kaikki kanssajoogit – se on yhteisö vailla vertaa. Kiitän Sagaa, että hän on luonut jotain noin upeaa.
Veljieni pojat ovat minulle suuri ilontuoja. Patrik laittoi viikolla ääniviestin; ”Kyllä sinulla ehkä vielä joskus on hyvä mieli!” Itkuhan siinä tuli. Itkukin on ollut parasta. Välillä se jää sisääni kuin patoutunut virta. Jos saan kyyneleitä ulos, se auttaa, keventää, sulattaa osan tuskasta tiehensä. Olen pystynyt itkemään lääkärille ja joogaopettajalle. Olen pystynyt itkemään tuolle Patrikin ääniviestille. Ja tänään pariin otteeseen sille, että ystäväni Mira todella muuttaa ensi viikolla Wieniin. Nähtiin tänään viimeisen kerran ennen tuota muuttoa. ”How wonderful it is to have something that makes saying goodbye so hard.”
Olen tuntenut intoa kirjoittamista kohtaan. Olen tutkiskellut asioita, mistä pidän ja mistä nautin. Olen syönyt hyvää ruokaa, jokaisesta suupalasta nautiskellen. Kun olen jaksanut, olen tehnyt kaikkia kauneudenhoitoon liittyviä juttuja, mitä ennen hoidin viikottain. Olen haistellut metsässä luontoa, ihmetellyt väriloistoa ja hymyillyt. Olen ilahtunut näkemistäni koirista ja hevosista. Ja jälleen hymyillyt. Olen kuunnellut rauhoittavaa, maadoittavaa musiikkia ja tehnyt joogaa myös kotona. Niinä hetkinä, kun ahdistus käskee tekemään jotain aivan muuta. Olen kuunnellut myös menevää musiikkia kovaa, ja laulanut mukana. Olen nauttinut suihkusta. Siitä, että lämmin vesi huuhtoo kaiken pahan mennessään. Lopettanut suihkun viileään veteen, joka tuo aina minut takaisin omaan kehoon. Olen osannut iloita omista pienistä hetkistä lempi lehden ääressä teekuppi kädessä. Haistellut syysilmaa illalla ikkunan ollessa auki. Inspiroitunut tuntemattomien ihmisten kuvista. Visualisoinut, manifestoinut.
On pakko luottaa elämään.
Ennenkin on maailmankaikkeus tiennyt minua paremmin. Luotan vahvasti oman intuition ääneen. En anna masennuskuplan tehdä synkistä mietteistä totuutta, koska ne ei ole totuus. Ne vaimentaa myös intuition. Totuus näkyy (ja tuntuu) silloin, kun mieli ja sielu on kirkas.
”From the gates of heaven you pour forth into the world, infused with your elements. You are incarnated through the 12 seas of stars. Rippling through space. On the great wheel of time, a new soul cycle. You carry with you your knowledge. You are always connected to the Great Mystery. The stars and planets give you a name, your blueprints in your compass, time itself is your child. Your creative potential is infinite, the purpose to truly know oneself. And see the interconnectedness of all things. Your DNA carries the key to oneness. Your heart is your greatest ally. Love far and wide. Live life to the fullest. In the blink of an eye, the cycle continues…”