Mä tuun takas

”Jos luovuus puhkeaa kukkaan, älä heitä sitä hukkaan” – tällainen ajatus aivan kuin kaikui korvissani koko aamun. Ajatus (todella) patisti kirjoittamaan. Se nousi jostain syvältä sisältäni. Ja jostain samasta paikasta sinkoili ajatuksia, mitkä halusin tulla kanssanne jakamaan. Melkein kuukausi siinä menikin, ennen kuin tekstiä alkoi syntyä. Mutta kuten olen aiemminkin kertonut – kirjoitan vain aidosta innostuksesta, aidosta tarpeesta ja halusta. Tekstiä ei synny väkisin (tai voihan sitä yrittää, mutta sisältö on usein kyllä sen mukainen). En halua ottaa kirjoittamisesta mitään paineita itselle, haluan, että se pysyy itselle rakkaana harrastuksena ja erilaisten asioiden purkamis / käsittelykeinoina. Ja jotta te lukijana saatte myös kirjoituksistani jotain myös irti. Moni teistä on voinut ihmetellä mun kadonneen johonkin, mutta täällä ollaan. Kirjoitusvälit voivat olla välillä tiheämpiä ja toisinaan menee pidempi aika, se on ihan okei. Toivottavasti teillekkin!

Tämä teksti on aika paljon poikkeava verrattuna aiempiin, koska haluan kertoa teille hyviä uutisia. Koen, että alan parantua. Hurjaa sanoa se ääneen. Huomaan ympärilläni olevat ihmiset, hymyilen niille. Eläimet, luonnon, äänet, tuoksut. Miltä tuuli tuntuu. Miltä kevät-illat auringonlaskuineen näyttää. Pystyn olemaan paremmin läsnä hetkessä, sekä ihmisten seurassa. Jaksan paremmin. Saan paljon enemmän asioita aikaan ja arkeen jää silti aikaa enemmän kaikelle. Sellainen tietynlainen hitaus on osittain kadonnut.

Suunnittelen viikon ruokia, valmistan ruokaa itse. Tulee syötyä monipuolisemmin, terveellisemmin ja säännöllisemmin (asioita, jotka myös edesauttaa omalta osaltaan hyvinvointia). Kukkaron nyöritkin pysyy tiukemmalla. Välillä repsahtaa ja sitten taas ryhtiliike, ja yritetään uudestaan. Ennen en jaksanut. Se ei ollut itsestäänselvää. En jaksanut edes yrittää. Olen kyennyt vähentämään tarvittavia lääkkeitä huomattavan paljon. Pystyn itkemään ilosta ja kiitollisuudesta, ylpeydestä itseäni kohtaan. Sitä kaikkea kohtaan, mitä olen läpikäynyt ja missä olen nyt. Olen mennyt läpi pimeimmän mustan nähdäkseni valon uudestaan.

Olen todella kiinnittänyt huomiota siihen, miten tasapainoinen olo minulla on viime aikoina ollut. Ja kierrosten noustessa koetan pysäyttää itseni. Yin & restoratiivinen jooga on edelleen yhdet parhaista lääkkeistä mielen, kehon, koko hermoston rauhoittamiseen. Mutta esimerkiksi kesken työpäivän saatan mennä vessaan, sulkea silmät, tehdä vuorosierainhengitystä hetken, juoda ison lasin vettä ja palata koostuneempana takaisin. Silloin kun ei ole mahdollista lähteä joogatunnille on mukanani aina hengitys. Hengitys on kuin ankkuri, johon voi aina nojata. Se on aina siinä.

Fokus ei myöskään ole koko ajan oman henkisen voinnin analysoimisessa. Huomaan enemmän aidosti eläväni, enkä ole koko ajan oman pääni sisällä, omassa maailmassani. Vältän myös kiirettä ja olen ollut jo monta viikkoa myöhästelyn sijaan ajoissa kaikkialla. Jopa etuajassa. Se vähentää huomattavasti ahdistusta ja sekavaa, ”vilisevää” oloa. Vappupäivänä brunssilla ystävien kanssa naurettiin ääneen, että miten en ollut brunssilta myöhässä, saapunut sinne krapulassa enkä ollut myöskään eksysissä.

Yritän hoitaa kasveja kuin rakkaitani, ne näyttävät nauttivan lisääntyneestä valonmäärästä. Yritän pitää kotini kodikkaana. Siistissä kodissa myös pää toimii paremmin ja on mukavampi olla ja elää. Oma turvapaikka on kaunis, eikä kaoottinen. Nukun poikkeuksia lukuunottamatta vähän paremmin ja luonnollinen väsyminen ilmaantuu illalla, toisin kuin ennen.

Se hersyvä onnentunne rinnassa, se tunne kun sä olet kiitollinen aamukahvistas ja valonsäteistä rakennusten seinää vasten, kun sä havahdut siihen miten paljon rakkaita ihmisiä sun ympärillä on, miten hyvin asiat loppuviimein on. Ne on ollu koko ajan kaiken sen pimeyden takana. Mä sanon sulle, älä säkään luovuta.

Kiitos. Kiitos. Kiitos.

Lainaan loppuun vielä Yonaa, jota olen kuunnellut tämän aamun;

”Mikä mäihä oiskaan se, hei älä muuta väitä, ku elämän kans viettäis häitä se ois nättii, eipä”

Kommentit (0)