Masennuksen monet kasvot – 2

Noniin. Nyt päästään sen aiheen äärelle, mistä ehdin eilen jo hiukan muutaman sanan kirjoittaakin. Eli siitä, miltä tuntuu olla masentunut ja miltä tuntuu olla masentuneen läheinen. Ja millaisia ristiriitoja tämä yhtälö (voi) aiheuttaa keskinäisessä kommunikaatiossa tai toisen ymmärtämisessä. Itse olen molempia. Masentunut, ja masentuneen läheinen.

Kenties tärkein ydinasia koko tämän tekstin pohjalle muistutukseksi (useinkin toistamani lause) ; masennus ei ole tahtotila tai mielentila vaan sairaus. Enhän minäkään tietäisi millaista on olla masentunut ja miltä se ihan oikeasti tuntuu, ennen kuin sen itse kokee. Toki voi ”kirjaoppia”, tietää ehkä oireita ja ymmärtää sitä kautta. Tai ymmärtää jollakin tasolla, vaikka jos läheinen ihminen on sairastunut / sairastanut. Mutta mitään ei voi tietää täysin, ellei ole itse kokenut. Ja jokaisen oma kokemuskin poikkeaa aina toisen kokemuksesta. Kahden masentuneenkin. Kaikkien tarinat on aina erilaisia, eikä kenenkään kulkema polku ole sama. Eli lopulta; kukaan ei tarkkaan tiedä tai voi sanoa, mikä se toisen kokema todellisuus on. Jokaisen kokemus on yhtä totta, ja yhtä arvokas.

Sysäys, mikä ajoi tämän tekstin äärelle, on mm. sairausjaksoni aikana tapahtuneet erilaiset (joskin väistämättömätkin) konflikti-tilanteet ihmissuhteissa. Ja toki myös se, että juuri nyt voin paremmin (oikeastaan voisin sanoa, että parhaiten koko aikana) jolloin näen asioita taas eri valossa. Kirkkaammin, selkeämmin, ja myös enemmän ”terveen” näkökulmasta. Pystyn selkeämmin kenties myös ymmärtämään vierellä kulkevia rakkaitani. Tai ainakin yrittää ymmärtää.

Jaankin mahdollisesti tässä postauksessa välillä joitakin esimerkkejä; tietenkään en mainitse kenenkään nimiä, enkä myöskään kirjoita siten, että kukaan tekstissä oleva henkilö olisi tunnistettavissa.

Kerran jouduin ristiriitaiseen tilanteeseen, jossa fyysisesti vakavasti sairas ikäänkuin haastoi minua – siinä hetkessä henkisesti vakavasti sairasta. Että kumman tilanne on pahempi. Muistan, kun minulle sanottiin näin; ”Sinä paranet tuosta, mutta minä en parane, enkä välttämättä edes selviä hengissä”. Johon muistan todenneeni, että ”…kukaan ei voi luvata minulle, että minä paranen. Kukaan ei myöskään tiedä, jos paranen, koska se tapahtuu. Ja masennus on yhtä tappava sairaus kuin x.” Hän ei uskonut. Masennus ei ole tappava sairaus. Ja onhan se. Masennushan tappaa. Tai voi tappaa. Usein tappaakin. Ja ymmärrettävästi näin käy. Voin sanoa tämän kokemuspohjalta, että en enää (niin kamalan surullista ja kauheaa kuin tämän ääneen sanominen onkin) ihmettele, miksi jotkut päätyvät lähtemään täältä oman käden kautta. Mutta pointti on se, että sairauksia ei voi vertailla. Ei vaan voi. Masennus ei ole mikään ”huuhaa”-juttu, joka lähtee sillä, että ”kun sinä vaan nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja PIRISTYT, ajattelet positiivisesti”. Voi kuulkaa… Tämä maailma ei olisi masentuneita nähnytkään, jos tämä asia olisi noin helppo ja yksinkertainen. Tiedän, että sanojen tarkoitusperä on takuulla hyvä, mutta ei se toimi. Se pahentaa. Tästä kirjoitinkin jo eilen, joten en pureudu tuohon asiaan enempää vaan menen eteenpäin.

Näin jälkikäteen näen oman syöksykierteen aika selvästi. Kun aikaa on mennyt ja olen asettunut osittain sivustakatsojaksikin. Tai ainakin mennyttä pystyn hyvin nyt peilaamaan tähän hetkeen, ja ymmärtämään syitä ja seurauksia. Olen oivaltanut paljon ja oivallan jatkuvasti. Tulee sellaisia ihania ahaa-elämyksiä. Tämä on kasvua ja tervetullutta sellaista. Pääsen ikäänkuin oman ytimeni, sisimpäni, oikean minuuteni äärelle.

Olin äärimmäisyyksiin asti stressaantunut, ylikuormittunut, solmussa, ettei sitä hyrrää päässä enää saanut pysähtymään. Ei hengitysharjoituksilla, meditaatiolla, joogalla, ulkoilulla, kirjoittamalla, ei millään. Eräskin ystäväni tuli luoksemme yöksi, hieroi, painoi akupisteitä, halasi ja lohdutti, luki koko yön Muumipappaa ja merta, mutten saanut nukuttua. Jos olin nukahtamassa, heräsin voimakkaasti henkeä haukkoen hereille. Mieli ei antanut unen tulla. Kauhuskenaariot täytti mielen ja nukkuminen muuttui täysin mahdottomaksi. Ja unettomuus pisti kierrokset vaan kovemmalle. Tietenkin. Tilanne oli lopulta viikkojen kuluessa mennyt siihen pisteeseen, että ns. kamelinselkä oli katkennut. Tämä ylikuormitustila jatkui sen verran pitkään, että siitä seurasi ”aivojen tiltti” (mielen suojakeino) – totaalinen lamaantuminen, syvä masennustila. Tyhjyys. Pudotus sinne oli äärimmäisen pelottava kokemus. Melkein muistan sen päivänkin, kuin tämä tapahtui. Seinä tuli vaan vastaan. Se kokemus kun joutuu päästämään irti kontrollista, hallinnantunteesta, kaikesta. Pelko oli vielä läsnä pitkään, muttei varsinainen hysteria. En vaan kyennyt enää mihinkään. Keho ja mieli sanoi sopimuksensa irti. Olin kuola poskella seinää tuijottava ilmeetön, kalpea haamu, joka laihtui laihtumistaan ja valo, lämpö ja elo minusta katosi. Kaikki elämänhalu,- ja ilo. Ne oli pois. Näin sen niin, että elämäni oli siinä. Luulin niin. En välittänyt enää mistään. Mietin, että miten pohjimmiltaan elämäniloisesta ja pirteästä ihmisestä hetkessä tuli tuollainen, jota toisinaan sairaanhoitohenkilökunnankin (ei todellakaan onneksi kaikkien) toimesta kohdeltiin kuin roskasakkia. Yhtäkkiä kun en ollutkaan enää joku, tai jotain, en tavallista elämää elävä, hymyilevä, onnellinen nainen vaan todella surullinen kuolevainen, en tullut samalla tavalla nähdyksi enkä kuulluksi. Enkä nyt puhu läheisistäni – siinä kohtaa he onneksi olivat. He tukivat, myötäelivät, tekivät kaikkensa, olivat minua varten. Olivat olemassa. Ilman heidän tukeaan ja uskoaan tuskin olisin tässä. He antoivat voimaa ja kannattelivat silloin, kun vähiten itse itseeni kykenin uskomaan. Jopa tuntemattomat ja puolitutut ottivat yhteyttä ja tsemppasivat. Siitä olen äärimmäisen kiitollinen, jokainen päivä. Muuten tilanne voisi pahimmillaan olla se, ettei minua enää olisi.

Tietenkin läheisille sairastumiseni on ollut rankka paikka. Monet väsyy jatkuvaan valitukseen. Itsetuhoisuuteen. Siihen, että en enää samalla tavalla ole jaksanut kuunnella heidän huoliaan ja murheitaan ja iloita heidän ilojaan, vaan keskiö on pääasiassa omassa elämässä. Se on surullista, mutta totta. Syvästi masentuneella ei ole voimia. Kun ei ole voimia pitää itsestä tai omista perusasioista,-ja tarpeista huolta, silloin ei kykene myöskään olemaan muita varten. Tämä varmasti väsyttää läheisiä. Ja se jatkuva uskottelu, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Ja kun toinen ei usko sitä. Silti ne sanat on kuitenkin valtavan tärkeitä. Ne antaa ripauksen toivoa, että ehkäpä tuo kaveri tuossa tietääkin ja näkeekin paremmin, kuin minä täällä sairauden sumentamana. Mutta se syyllisyys, joka nousee siitä, että ei kykene olemaan niin vastavuoroinen ystävä, kuin itse haluaisi ja ehkä se toinen toivoisi, saa olon todella kurjaksi. Siitäkin masentunut saa lisää vettä myllyyn. Muistan välillä kirjoittaneeni päiväkirjaan, että pelkään, ettei läheiseni jaksa minua, eikä minulla ole pian tämän sairauteni vuoksi ketään. Että kuka tällaista nyt jaksaa. Ja koin vimmattua tarvetta parantua nopeasti.

Se ei kuitenkaan käy käden käänteessä. Ei kovasta halusta, eikä tahdosta. Vaan ajan kanssa. Ja kun kukaan ei voi kertoa sinulle päivää, milloin tämä kaikki on ohi, se turhauttaa. Se vie voimat, väsyttää. Siinä pelossa eläminen, että tätäkö tämä on aina eikä mikään muutu ennalleen. Siinä kohtaa on äärimmäisen tärkeää, että on edes se joku yksi, joka sanoo sinulle, että sinä selviät. 

Sitten niihin oireisiin…

Masentunut mieliala: Tunnetila on suurimman osan aikaa syvästi alakuloinen, ja huomiota on vaikea kohdistaa muihin asioihin. -> Ei niin mihinkään. Minua ahdisti, masensi, pelotti. Kaikki näyttäytyi kamalana, pelottavana, maailma näytti hyvin erilaiselta paikalta, millaisena sen olin ennen nähnyt.

Mielihyvän menetys: Asiat, joista aiemmin on saanut mielihyvää, eivät enää tuota nautintoa. Oire jatkuu päivästä toiseen ja esiintyy suurimman osan aikaa. -> Suoraan sanoen mikään ei tuntunut miltään. Ihan sama mitä tapahtui. Joinko aamukahvia vai en. Joka on minulle se ilonaihe. En saanut iloa mistään. Jos sain kukkia joltain läheiseltä, mieleni käänsi ajatukset niin solmuun, että ajattelin kukkien olevan hautajaiskukkia. 

Uupumus: Olotila on jatkuvasti väsynyt ja jaksamaton. Pienikin teko, kuten lievä fyysinen ponnistus, tuntuu raskaalta ja vaatii voimia. -> En jaksanut mitään. Tavoitteenani oli pestä hampaat ja nousta sängystä. Niiden suunnitteleminenkin vei kaiken energian. Olin käyttänyt kirjaimellisesti akut loppuun. Ei sitä nyt taas oikein edes tajua, kun on jo toipumisessa niin pitkällä, mutta sen kyllä muistaa ja itseään ja omia voimavarojaan tahtoo varjella. En halua enää ikinä joutua tuohon jamaan.

Itseluottamuksen tai itsearvostuksen menetys: Luottamus omaan kykyyn selviytyä elämässä on selvästi heikentynyt, eikä masentunut arvosta itseään. -> Kaikki pyörii itseinhon ympärillä. Arvottomuus, häpeä, syyllisyys, riittämättömyys, kyvyttömyys… Niissä ajatuksissa on valtavasti kestämistä, ja ne eivät ole mitään ohimeneviä tunnetiloja vaan koko pään täyttäviä, tuskallisia, jatkuvia uskomuksia. 

Kohtuuton itsekritiikki ja syyllisyydentunne: Ajatukset keskittyvät jatkuvasti omaan persoonaan. Omia tekemisiä väheksytään ilman erityisiä perusteita. -> Ja syyllisyyttä koet myös siitä, että sairastat. ”Kun en kykene töihin, kun en jaksa edes nousta, eihän kukaan minua jaksa, tuo puolisokin varmaan lähtee ja jättää, työpaikka menee alta, millä minä sitten pärjään… ei minun kannata edes elää.”

Toistuvat kuolemaan liittyvät ajatukset tai itsetuhoinen käytös: Ajatukset kohdistuvat vahvasti kuoleman ympärille, ja mielessä pyörii itsensä vahingoittaminen. -> Minulle ensimmäinen tällainen ajatus tuli bussissa unettomuuden jo alettua ”jos hukuttautuisit tuohon mereen, sinun ei tarvitsisi enää jaksaa”. Sitten unettomuuden jatkuttua, minun piti huolehtia etten kuuntele masennuksen ääntä; ”mene bussin alle, mene ratikan alle, mene junan alle, kävele punaisia päin…” Sitten tosiaan tuo mainitsemani kukkajuttu. Tuo hautajaiskukkajuttu. Kaikki ajatukset oli todella synkkiä ja pimeitä. Sitten alkoi vihan tunteminen ja se kääntyi itseen. Autot, junat, yms. jäi, mutta tilalle tuli veitset. Ne piti piilottaa kaikki. Saatoin tuijottaa niitä maanisesti tuntikausia. Koskaan en yrittänyt itsemurhaa, mutta ajatus siitä, etten jaksa enää, vaivasi (ja toisinaan) vaivaa edelleen.

Päättämättömyyden ja keskittymiskyvyttömyyden tunne: Masentunut on epävarma tehdessään arkisia päätöksiä, joista hän on aikaisemmin selvinnyt helposti. Hänellä on vaikeuksia keskittyä esimerkiksi lukemiseen tai muuhun tarkkaavaisuutta vaativaan toimintaan. -> Ei onnistunut ollenkaan. Arki ei siis täyttynyt oikein mistään, kun ei pystynyt mihinkään. Niinä hetkinä mietti, että miten tästä voi edes toipua, kun ei pysty tekemään mitään mistä voisi a) saada iloa b) saada ajatukset toisaalle tms. Lukeminen oli pitkään mahdotonta. Rivit hyppi ja pomppi. Dissosiaatiotila oli myös niin syvä, että en ilman rauhoittavia voinut edes katsella lehtiä. Televisiosta puhumattakaan. ”Mikäli masennuspotilas havaitsee esimerkiksi vaikeuksia päätöksenteossa, unohtelee asioita ja tavaroita, hänellä on vaikeuksia keskittymisessä tai tehtävien loppuunsaattamisessa, kärsii hän todennäköisesti kognitiivisista oireista.”

Psykomotorinen hidastuminen tai kiihtyneisyys: Liikkeet voivat hidastua ja kasvot voivat vaikuttaa ilmeettömiltä. Toisaalta voi esiintyä kiihtyneisyyttä, joka ilmenee esimerkiksi raajojen tarkoituksettomina liikkeinä, pakonomaisena kävelynä tai tuskaisena huokailuna. -> Molempia ollut. Vaihtelevasti. Ahdistuneena olin todella nopea ja kiihtynyt. Ympäristökin meni lujempaa kuin itse. Toisinaan kaikki oli hidastunutta. Olin todella jähmeä.

Unihäiriö: Unihäiriö voi ilmetä nukahtamisvaikeutena, unen pinnallisuutena ja katkonaisuutena sekä liian varhaisena heräämisenä. Joillakin masennus voi oireilla myös liiallisena nukkumisena. -> Minulla kaikki alkoi unettomuudella. Ja normaalin nukkumisen palauttaminen siitä pisteestä kesti vajaan vuoden.

Ruokahalun ja painon muutos: Masentunut voi menettää ruokahalunsa ja ruoka voi tuntua vastenmieliseltä. Tämä johtaa selvään painon laskuun. Joillakin paino voi nousta. -> Paino laski ja paljon. Ruoka ei maistunut. Söin kun oli pakko. Oksentelin kyllä jatkuvasti, koska ahdistus sai pallean kramppaamaan ja kaikki ruoka tuli samantien ulos. Nykyäänkin, jos minulla on todella huono olo henkisesti, ei minulla ole ruokahalua. Kaikki energia menee jotenkin itsensä kasassa pitämiseen.

Siinä nyt jotain. Mutta se outo raskas olo, kun voit vaan tuijottaa seinää, koko päivän, on jotain niin hirveää, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Yhtäkkiä oma mieli onkin se itsen pahin vihollinen. Ja alkuunhan olin myös kateellinen kaikille, jotka pystyivät elämään kutakuinkin normaalia ja tervettä elämää. Tunsin myös ulkopuolisuuden tunnetta ja itseinhoa todella paljon, ja joskus ymmärsin tilanteita väärin. Ajattelin, ettei minua haluta johonkin tai kanssani ei haluta enää viettää aikaa. Kaikki tuo useimmiten onneksi kuitenkin on vain (sairastuneen) mielen tekosia. Korvien välissä siis. Toki jotkut ehkä kaikkoavatkin, mutta silloin se on tarkoitettu niin, eikä niitä ihmisiä elämässä kannatakaan pitää.

Tästä tulee nyt todella pitkä teksti ja paljon luettavaa, mutta, löysin masentuneiden ajatuksia ja toiveita läheisilleen, haluan kopioida ne tähän lopuksi:

Kestä minua sellaisena kuin olen

”Muiden ei tarvitse sanoa mitään, kunhan uskaltaa ja jaksaa olla lähelläni. Paras tunne on tullut, kun olen saanut olla itkuisa tai ärtyisä tai mitä vain. Kaikessa rauhassa. Eikä ole hoputettu parantumaan.”

”Toivoisin, että pystyisin kertomaan ystävilleni sairastavani masennusta leimautumatta hulluksi. Toivoisin, että he uskaltaisivat kysyä, miten voin.”

”Kaikkein eniten kaipasin seuraa, joka ei vaadi. Kaipasin hellyydenosoituksia enkä vaatimuksia siitä, että minun pitäisi jaksaa olla iloinen.”

”Masentuneena ei jaksa ottaa kehenkään yhteyttä, vaikka juuri sitä eniten kaipaisi. Ystäväni ovat vuosien varrella tämän ymmärtäneet. Jos minusta ei kuulu mitään, he soittavat ja kysyvät, ovatko asiat ok.”

”Tärkeintä on olla saatavilla masentuneen ehdoilla. Se voi tarkoittaa yksipuolista yhteydenpitoa ja ailahtelevuutta. Mutta kun masentunut parantuu, hän osaa arvostaa sitä.”

”On ymmärrettävä, että väsymys on todellista. Ja että masentuneen on vaikea sopia menojaan. Ex tempore -vierailut tai ehdotukset toimivat paremmin.”

 

Käytännön apu on arvokkaampi kuin arvaat

 

”Kerran eräs ystäväni tiskasi tiskini. Se on jäänyt hienona asiana mieleen.”

”Kunpa joku lähtisi kaveriksi vaikka lääkärin vastaanotolle tai auttaisi paperisodan kanssa.”

”Pahimpina aikoina en ole jaksanut siivota tai laittaa ruokaa. Silloin konkreettinen apu olisi hienointa. Että ei tarvitsisi miettiä, mitä olisi ruuaksi vaan joku toisi vaikka valmiin makaronilaatikon.”

”Mieheni jäi töistä kotiin ja hoiti lapset sekä huushollin eikä syyllistänyt minua. Kun meni oikein huonosti, näin, miten hieno mies minulla on.”

”Kolmen lapsen yksinhuoltajana olisin kaivannut eniten apua käytännön asioihin, kun ihan kaikki tuntui ylivoimaiselta. Jospa joku olisi tullut vaikka pesemään pyykit, laittamaan ruuan tai edes potkimaan minua tekemään hommia.”

”Puolisoni on laittanut ruuan ja katsonut, että minä myös syön. Samoin mies on vienyt raittiiseen ulkoilmaan aina kun vain olen jaksanut.”

 

Ammattilainen paikallaan

”Minulle on ollut tärkeää, että psykologi ei koskaan painostanut tekemään tehtäviä, joita antoi. Joka kerta aioin tehdä tehtävän ja tunsin syyllisyyttä, kun en pystynytkään. Oli lohdullista, että olin silti aina tervetullut vastaanotolle. Kouluun meneminen jää masentuneelta helposti kokonaan, kun ei jaksa tehdä tehtäviä. Se on surullista ja huonontaa tilannetta entisestään.”

”Masentuneiden vertaistukiryhmässä olen saanut kuulla ihania asioita. Vetäjä on antanut luvan sairastaa ja sanonut, että nyt ei tarvitse jaksaa niin kuin normaali ihminen jaksaa.”

”Kaipaan ammattilaisilta kuuntelemista. Lääke auttaa vain tilapäisesti, mutta lääkäri määrää niitä liian helposti.”

 ”Jälkeenpäin olen kiitollinen ystävälleni, joka vei minut melkein väkisin psykologin luo. Masentuneena en tajunnut itse tarvitsevani ammattiapua.”

 

Nämä sanat ovat vääriä

”Pahin lause oli tämä: Nauti elämän positiivista asioista, niitä on ympärillä kun vain hoksaat katsoa.”

”Ota itseäsi niskasta kiinni -ohje ei todellakaan auta.”

”Koita piristyä ja kyllä se siitä – ne neuvot ovat uskomattoman pielessä.”

”Älä väitä tietäväsi, miltä masentuneesta tuntuu. En halua enää kuulla ”Minäkin olen ollut masentunut, se meni ohi, kun kävin lenkillä” -kommentteja!”

”Reipastu, minulle on sanottu. Ja pyydetty ajattelemaan positiivisesti.”

”Äiti sanoi masennuksestani kuultuaan, että pitää vain jaksaa, niin sitä on ennenkin jaksettu. Se oli mitätöintiä ja syyllistämistä ja pahensi oloani.”

”En ymmärrä, mitä syytä sinulla on edes olla masentunut.” Tätäkin (mm) olen itsekin kuullut. ”Sinähän olet kaunis ja sinullahan on kaikki hyvin”. Niin. Kauneus ja ”asioiden hyvin oleminen”ko ehkäisee sairastumasta? Ei.

 

Tämän tahtoisin kuulla

”Toivon jokaiselle masentuneelle ihmistä, joka jaksaa sanoa kerta toisensa jälkeen että masennus on ohimenevää ja sinä selviät.”

”Tarvitsin tervepäistä ihmistä kertomaan, että en ole hullu vaan masentunut.”

”Pienikin kiitos kannustaa yrittämään. Vaikka silloin, kun olen jaksanut keittää puolisolleni kahvit.”

”Olisi tärkeää keskittyä tähän päivään ja hetkeen eikä kysellä kauheasti, mitä masentunut aikoo tehdä, kun parantuu. ’Onko jotain, mitä voisin tehdä juuri nyt, jotta sinulla olisi helpompi olla?’ on aina oikea kysymys.”

”En kaivannut läheisiltä neuvoja vaan kuuntelua ja hiljaista hyväksyntää.”

”Nyt mennään, ystäväni sanoi ja vei minua sinnikkäästi ulos maailmaan: uimaan, kahvilaan, rannalle. Vaikka olin vastahakoinen, se teki aina hyvää.”

Nyt minun on pakko tehdä itselleni hyvää ja mennä nopeasti suihkuun ja nukkumaan. Tämän tekstin äärellä on mennyt jo melkoisen kauan, mutta, sain kuin sainkin tekstin kuitenkin tehdyksi tämän lupaamani päivän aikana. Loppuun vielä iso kiitos omille läheisilleni jatkuvasta tuesta. Se on korvaamatonta. Toivottavasti jaksatte minua ja pystytte ymmärtämään minua tekstieni kautta edes hitusen paremmin.

Kommentit (0)