Minä 2.0
Pelkään ihan hirveästi sanoa ääneen, että voin paremmin, mutta niin se vaan on. Tämä on kai nyt (vasta ja jo) viides päivä, kun mulla on hyvä olo. Huomattavasti parempi, kuin siedettävä. Viiteen päivään en myöskään ole tarvinnut tarvittavia (= ahdistus) lääkkeitä. Olen tehnyt kivoja asioita ja nauttinut. Viime yönä hymyilin leveästi, tunsin valtavaa onnentunnetta rinnassa, sitä läikehdintää, mitä en ole tuntenut aikoihin. Se tuntui niin hyvältä, että meinasin alkaa itkemään. Ihan vaan liikutuksesta. Siitä, että mä saan kai viimeinkin elämän reunasta kiinni ja pääsen toipumisen tielle. Eroaminen horjutti vointiani hetkellisesti, mutta onneksi pyörät pyörii taas. Ja ero, sen tuoma kipu ja se todellisuus, lävähtää taatusti vielä uusintana pahemmalla voimalla kasvoille viimeistään siinä kohtaa, kun pääsen omalle myrskyluodolleni asioita käsittelemään. Mutta se on enemmän kuin ymmärrettävää. Sitten se on niin. Se asia pitääkin käsitellä. Luopuminen, muutos. Vuoden vaihtuminen on ollut minulle myös aina sellainen.. jotenkin herkkä ja haikea hetki. Tämän vuodenvaihteen uskon olevan erityisen tunteita nostattava. Pistän tämän vuoden pakettiin kyllä oikeinkin mielelläni, mutta samalla katson tulevaan aika pelonsekaisin tuntein. Tietenkin myös toiveikkaasti, ei minulla ole muutakaan vaihtoehtoa. Ja tämä vuosi on ollut mullistavin, pelottavin, sekavin, ahdistavin, masentavin, mustin, kivuliain, raskain, oudoin, hankalin, tuskallisin, tyhjin ja vaikein IKINÄ. Toivon, että ensi vuosi antaisi minulle valoisia, hyviä ja onnellisia asioita. Tiedostan myös sen, että toipuminen tästä kaikesta kauheudesta ei tapahdu hetkessä. Eikä toipuminen ole tasaista. Mutta kunhan nyt edes pääsisin jollain tavalla takaisin kiinni elämään ja olotila olisi pääosin näinkin hyvä kuin nyt, niin pystyisin jotenkin elämään ja olemaan. Pyrin pitämään arkirytmini ja asiat suht stabiilina ja säännöllisenä, jolloin kauheasti ei jäisi varaa repsahduksille ja voinnin notkahduksille. Itse teen sen, minkä voin, ja universumi hoitakoon lopun. Joku aika sitten lenkillä alkoi jostain satunnaisesta fiilis-listasta soida Asteen Himalaja. Siinä biisissä on aika hyvät sanat (vaikkei musiikki muuten oikein kolahdakaan) ja lainaankin loppuun sanoja siitä;
”Tiedän, et mä löydän vielä, mulle oikeen tien, jota kulkeaKatson, vielä kerran taakse,mietin kuinka nyt oon heikko mut mä kiipeän, vielä himalajaanMä nousen, nousen, nousen, ylös huipulleKohti ääretöntä ja sen ylitseKatson, vielä kerran taakseMietin kuinka nyt oon heikko, mut mä kiipeän vielä himalajaan”