Mistä sen voi tietää, onko saanut burn outin tai masentunut?

Välillä saan blogini kautta viestejä, että mistä tietää olevansa masentunut? Tai mistä tietää, että tilanne on ryöpsähtänyt aivan liian pitkälle, että olisi aika ottaa askel taaksepäin ja pysähtyä? Hakea apua? Jäädä sairauslomalle? Mistä tunnistaa burn outin? Moni on myös miettinyt, että mistä sitä apua ylipäänsä saa? Ajattelin antaa tälle tärkeälle aiheelle nyt yhden postauksen verran tilaa, vaikka pääpaino onkin pysyä omassa tarinassani. En ole asiantuntija, olen kokemusasiantuntija. Ja, kokemukseni avulla voin koettaa auttaa. Koska haluan myös inspiroida muita, auttaa kenties vertaistuellisesti ja antaa toivoa, niin miksipä en haluaisi auttaa myös avun varsinaisessa hankinnassa. Ennaltaehkäisyssä. Joskus myös läheiset vierelläsi näkevät paremmin tilanteesi, kuin myrskynsilmässä seilaava tapaus, eli minä tai vaikkapa juuri sinä.

Burn out usein saattaa johtaa masennukseen (ylikuormitus, yliväsyminen.. jne.) Alkuunhan ei heti voida tietää romahduksen syitä, yleensä. Jos nyt siis tähän pisteeseen on jo harmillisesti jouduttu. Paitsi, ellei juuri ole tapahtunut joku kriisi esimerkiksi läheisen kuolema, muutto toiselle paikkakunnalle, potkut, avioero, lapsen syntymä tai jokin muu iso elämänmuutos. Suuret muutokset on aina ”kriisejä”. Tai ylipäänsä muutokset. Toiset ovat niille herkempiä. Itsestäni sen verran, että reagoin kaikkiin iloisiinkin ja odotettuihin muutoksiin usein ahdistumalla. On turvallista pysyä tutulla alueella, kuin tehdä muutoksia. Siksi monet eivät uskalla esimerkiksi lähteä hankalasta ihmissuhteesta, joka ei enää palvele eikä solmut avaudu. Se pelottaa liikaa. Vaikka suhde voi olla hyvinkin kuormittava ja psyykelle raskas. Aikansa sitä kestää, mutta kyllä mieli jossain vaiheessa alkaa oirehtimaan. Tavalla tai toisella.

Toisten ihmisten stressinsietokyky on parempi, toisten huonompi (inhoan käyttää tätä sanavalintaa) ja toki kaikki elämässä aiemmin tapahtuneet asiat eli menneisyys vaikuttavat tähänkin; eli sairastumiseen ja asioista eteenpäin pääsyyn / ylipäänsä toipumiseen. Useinhan tuollaiset totaaliset romahtamisen tapahtuvat aika hitaasti pitkän ajan kuluessa pikkuhiljaa monen syyn tai aiheuttajan ”loppusummana”. Minulla uni häiriintyi, vaikka tulihan siihen kaikkea muutakin. Unettomuus ei ole kaikilla edes välttämättä vastaavissa tilanteissa oire, ihmiset kun ovat niin yksilöllisiä, mutta monella on (juuri ylikuormittuneen ja kiihtyneen hermoston vuoksi). Mieli pyörittää asioita kuin hyrrä, eikä se tahdo rauhoittua millään tavanomaisin rauhoittumiskeinoin.

Itsellenikin on ajan kuluessa selvinnyt, että ei pelkästään syksyn 2015 tuomat haasteet elämässä, esimerkiksi liiallinen työnteko (josta siis nautin!) tai muut kertomani syyt (fyysisen puolen pragaaminen, läheisten sairastumiset jne.) pelkästään mua sairastuttaneet. Ne vaan ajoivat minut siihen pisteeseen, mikä olisi varmaan ollut edessä ennemmin tai myöhemmin. Taustalla on paljon, mutta taustalla on myös trauma. Se on auennut vasta toipumisen edetessä ja ennenkaikkea terapiassa. Pitkän seurannan ja hoidon avulla. Ihmismieli voi pitää pitkään piilossa asioita, jotka pulpahtaa esiin jossain sopivassa (tai epäsopivassa, mutta oleellisessa) elämäntilanteessa käsiteltäväksi. Kriisi voi syntyä vaikka lapsen saamisesta ja se voi nostattaa pinnan alta jotain, mitä ei edes tiennyt olevan. Ihminen voi kuormittaa itseään myös tekemällä liikaa itsestä kivalta tuntuvia asioita. Kalenteri on täynnä yhtä ja toista. Se on tietynlaista pakenemistakin, ainakin itselläni oli. Osittain se oli sitä, että halusin tehdä yhden vuorokauden aikana mahdollisimman paljon ollakseni itseeni tyytyväinen. Suoritin paljon asioita. Viikot kuluivat harrastusten, tapaamisten, töiden ja kaikenlaisten muiden juttujen parissa. Harvoin viikossa oli kokonaan yksi tyhjä päivä ikäänkuin ”ei millekään”. Ahdistuin heti. Yhtäkkiä tuollaisesta voi seurata se, ettei jaksakaan enää ja romahtaa. Itselläni eivät auttaneet edes unilääkkeet siinä kohtaa, tilanne oli mennyt liian pitkälle. Mieli ei ns. ”antanut” lupaa pysyä unessa. Asiat vyöryi väkisin käsiteltäväksi ja mieli piti siksi hereillä. Ja jos olinkin nukahtamaisillani, heräsin henkeä haukkoen takaisin hereille. Se oli piinaavaa aikaa.

Itseään kannattaa kuunnella. Antaa aikaa kehon ja mielen viesteille. Yleensä jos on burn outin oireita, silloin ihminen kulkee laput silmillä vaan kiihdyttäen tahtia. Vaikka luulisi, että siinä havahtuu siihen, että kaikkea on liikaa ja on pakko pysähtyä. Ei. Siinä toimitaan päinvastoin. Mahdollisimman paljon projekteja, tekemistä ja kiirettä. Usein pysähdytään vasta kun on ”liian myöhäistä”. Burn outin ja masennuksen oireet voivat piiloutua pitkän aikaa, olla jopa oireettomiakin tai oirehtia niin monella tavalla, fyysisinä tai henkisinä oireina tai molempina. Voi olla esimerkiksi epämääräistä ahdistuneisuutta, jolle ei oikein osaa kertoa syytä. Se voi tuntua fyysisenä tai henkisenä, tai molempina. Kiputiloja (lihaskireyksiä), hampaiden narskuttelua, painon tippumista tai nousua (ruoka-haluttomuus tai ahmiminen) liiallista unentarvetta tai juurikini unettomuutta, iho-oireita, itkuherkkyyttä, kiukkuisuutta, vatsa-oireita (ripulia tai ummetusta), sydämentykytystä, paniikkioireita, huolestuneisuutta, mielenkiinnon menettämistä ennen kiinnostavia asioita kohtaan, vetäytymistä sosiaalisista suhteista / harrastuksista, jne. Lista on pitkä. Onhan niitä testejäkin, mutta ne ovat vain suuntaa antavia. Kannattaa toki tehdä, jos mietityttää. Joskus myös diagnoosin saamisessa voi mennä aikaa, oireet kun ovat aika samanlaisia ja ristikkäisiä.

Mutta itse suosittelen heti lääkärin / erikoislääkärin tapaamista, jos itseä tai lähipiiriä oma vointi mietityttää. Kroppa oli antanut minullekin varoitusmerkkejä, joita en osannut kuunnella. Eihän sitä osaa, kun ei ole aiemmin tuollaista tilannetta läpikäynyt. Ja se pitää antaa itselleen anteeksi.

Pääkaupunkiseudulla ainakin avun hakeminen menee joko niin, että soitat omalle terveysasemalle ja varaat ajan lääkärille. Tai sitten psykiatriselle sairaanhoitajalle. Se voi olla, että ensin sinun tulee ensin varata lääkäri, joka antaa psyk. sairaanhoitajan numeron. En niin tarkkaan enää muista tätä. Tapaat hoitajaa kerran, pari. Lääkäri voi myös kirjoittaa lähetteen psykiatrille, eli psykiatriaan erikoistuneelle lääkärille. Toki yksityisellekin voi mennä ihan ilman lähetettä suoraan psykiatrin puheille tai vaikkapa psykologin. Näiden kahden eroavaisuutena on mm. se, että psykologi ei voi määrätä mitään lääkityksiä, psykiatri sen sijaan voi. Jos on koulu,-tai työterveydenhuolto, hakeutuisin avunpiiriin ehkä ensin sitä kautta. Akuutissa kriisitilanteessa on tietenkin kriisipuhelimet yms, mutta itse näkisin viisaimpana mennä arvioitavaksi psykiatrian päivystykseen. Se kuitenkin on 24/7 ja siellä osaavat heti arvioida tilanteen vakavuuden. Siellä usein selvinnee, miten jatkon kanssa tehdään. Joskus psykiatrian polille saattaa joutua hakemaan monta kertaa pääsyä, ja sieltä tulee kieltävä vastaus bumerangina takaisin. Mutta, kun sinne pääsee sisään, saa sieltä hoitosuhteen lääkärin ja oman työntekijän (yleensä psyk.sairaanhoitaja) kanssa. Ja siellä on kiirevastaanottoaika, joka on arkiaamuisin 10-10.30. Psykiatrian poliklinikka tarjoaa erilaisia vertaistukiryhmiä, ahdistuksenhallintaryhmiä, toimintaterapiaa jne. Riippuen vähän, mitä kukakin tarvitsee ja on valmis vastaanottamaan. Itselläni psyk. polilla ei koskaan ole ollut lääkärin lisäksi omaa työntekijää, koska minulla on terapeutti. Mutta kävin esimerkiksi määräkohtaisten ahdistus,-ja paniikkikohtausten takia vertaistukiryhmässä kerran viikossa.

Terapeutin hankinta on yksi oleellinen osa hoitoa. Mistä sitten löytää sopiva? Aina ei klikkaa. Sitten etsitään toinen. Yhteys on oltava. Tunne, että terapeutti ymmärtää. Joskus riittää kerta, pari. Usein syyt ovat syvemmällä ja terapia vie aikaa helposti sen kolme vuotta. Varsinkin, jos takana on vaikkapa juuri traumatisoituminen. Kelan kautta kuntoutustukea haetaan lääkärin B-lausunnolla, mutta sekin voi aluksi tulla bumerangina takaisin. Siitä ei kannata pettyä. Sinne laitetaan uutta hakemusta niin monta kertaa peräkkäin, että lopulta tulee myöntävä päätös. Työkyvyn ylläpitäminen on kuitenkin niin tärkeä asia, että tottakai kunta haluaa tukea siinä, että ei jäisi työkyvyttömäksi. Masennus on suurin työkyvyttömyyden syy Suomessa, joten voitte päätellä siitä, miten suuri ongelma tämä on.

Kun lopulta pääsin avun piiriin sen hurjan 21 valvotun vuorokauden jälkeen, oli tilanteeni seuraava: olin Auroran vuodeosastolla noin viikon, josta tuli luonteva siirtymä päiväosastolle. Se tukee päivittäistä rytmiä, mutta yöt ollaan kotona. Osastolla oli psykologi, oma hoitaja, psykiatri ja toimintaterapeutti. Jokaisen kanssa mietittiin yksilöllisesti tapaamiset ja ryhmät, missä käydä. Usein tämä akuuttipäiväosasto kestää riippuen vähän potilaasta, noin 2-3 vkoa. Minulla se kesti pidempään. Tai siinä oli sellaista sahaamista vuodeosaston ja päiväosaston välillä, sekä niin, että olin molemmissa. Minulla oli hoitosuhde psykiatrian poliklinikalle, koska tiedettiin, että jossain kohtaa sairaalajaksot päättyvät, ja hoito tullaan keskittämään sinne. Terapeuttini ennen terapiasuhdettamme oli tukihenkilöni. Se oli todella tärkeä apu siinä kohtaa. Läheisiä yhtään vähättelemättä. Kyllä sitä usein mietti, että miten ne selviää, jotka ovat ihan oikeasti yksin. 

Tapasin lääkäriäni aika tiuhaan, noin muutaman viikon välein, maksimissaan neljän viikon välein, niinkuin nytkin teen. Syksyllä 2016 olin kymmenen viikkoa kuntouttavassa päiväsairaalassa, jossa oli myöskin omahoitajia, psykiatri, psykologi ja toimintaterapeutti. Sekä pastori. Siihen aikaan hoitava lääkäri oli se osaston lääkäri, enkä käynyt psyk.polilla, enkä muistaakseni terapiassakaan, koska sitä kuormaa olisi tullut aivan liikaa.

Nyt tukenani on myös lisäksi työterveyshuollon puolelta työterveyslääkäri ja pian tapaan kolmisen kertaa työterveyspsykiatria, joka arvioi työkykyäni. Hoitavat tahot kommunikoivat sitten keskenään ja sitten pikimmiten tapaamme koko porukka + työnantajat. 

Olen siis saanut lopulta tukea tosi kivasti ja se on ihana asia. Mutta se alku.. Se on hankalin. Apua ja ymmärrystä on hankala saada ja se pelottaa, kun itsekään ei tajua omaa tilannettaan tai sen vakavuutta. Tai tajuaa, mutta on ihan toimeton, kun ei enää tiedä mitä pitäisi tehdä. Ja kun bumerangeja tulee sieltä täältä, voi menettää toivonsa. Silloin on hyvä, jos joku muu koettaa pitää toivon liekkiä yllä. Nämä jutut ovat mutkikkaita, eikä asiat hoidu nopeasti tai hetkessä. Terapialausuntoa varten (jotta se menee Kelalle läpi) täytyy myös olla aloitettu mielialalääkitys. 

Olen saanut apua myös Suomen Mielenterveys-seuralta, kertomastani Linity -ohjelmasta. Se on ennaltaehkäisevä toimintamalli itsetuhoisuuteen, mutta myös esimerkiksi itsemurhaa yrittäneiden apukeino. Koin sen hyödylliseksi. Mitä enemmän saan erilaisia näkemyksiä, avaa se tilannettani tietenkin laajemmin.

 

Toivon, että tästä tekstistäni oli jollekin edes hitusen verran apua! Ja kysyä saa, jos joku jäi askarruttamaan. Iloa & valoa piteneviin päiviin teille jokaiselle! Pitäkää itsestänne ja toisistanne huolta!