Myrskynsilmässä

Näin viime yönä unta, että kaduin eropäätöstä.

Aloin herätessäni pohtia, tekikö päätöksen masennus vai minä? Ja jos ratkaisun tekikin masennus, silloinhan kaivan itselleni vain syvempää kuoppaa. Silloin en ole tehnyt viisasta valintaa. Minulle sanottiin jo aiemmin, että suuria päätöksiä ei pidä tehdä sairaana. Ei tässä tilassa. Mutta entäpä, jos se on oikea ratkaisu siihen suuntaan, mihin minun nyt kuuluukin mennä? Aloin myös miettiä, että entäpä jos olenkin ihmisenä vaativa, kyltymätön, kiittämätön ja liian tarvitseva? Selittääkö ne seikat sen, etten pysty nyt tähän? Ehkei minulle koskaan riitäkään mikään? On varmasti aivan normaalia pohdiskella ja punniskella suhteen tilaa ja näitä asioita läpikotaisin. Käydä läpi myös katumuksen tunteita. Sitä tahtoo unohtaa hetkessä kaikki ne syyt, mitkä johti tähän. Kaikki ne ikävät asiat. Muistaa vaan sen kaiken hyvän ja kauniin. Vaikeampaa tästä tietenkin tekee se asia, että asutaan edelleen saman katon alla, ihan kuin mikään ei olisi muuttunutkaan – vaikka kaikki on. Luopumisen tuska on iskenyt vasten kasvojani ja se on suorastaan sietämätöntä.

Olen nyt ikäänkuin myrskynsilmässä, yritän kovasta aallokosta huolimatta soutaa suuntaan, josta ei itsekään oikein tiedä, että mitä perillä odottaa. Jossain ehkä pilkahtelee välillä häivähdys valoa, muttei se ole kovin kirkas. Suunta ei ole siis aivan selvillä, mutta joku tunne oikeasta suunnasta kuitenkin on. Valonvälähdykset ovat merkkejä. Merellä tuulee kylmästi, aallot lyö kovaa ja kaikkialla on pilkkopimeää. Minun on pakko jaksaa vaan jatkaa. Luottaa, että löydän vielä valon luo. Löydän ymmärryksen, syyt, mutta ennenkaikkea sen tärkeimmän – itseni.