Nyt voi tuulettaa?
Olen työni puolesta päässyt tutustumaan (ja jopa ystävystymään) mielenkiintoisten sekä inspiroivien ihmisten kanssa, ja yksi niistä on upea Karita Tykkä. Karita on kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin lähettiläs, LCF Life Coach, ruokakirjailija ja 5-vuotiaan Luca-pojan äiti. Hän ehdotti minulle tapaamista, (johon tottakai suostuin) ja tänään hän sitten saapui meille. Teekupposen ääressä juttu luisti ja onhan Karitalle helppo ja luonteva puhua. Karita ohjeisti minua tekemään muutaman harjoituksen ja jätti minulle ns. ”haasteita” tai ”kotitehtäviä” (kuulostaa hupsulta, mutten keksi nyt parempiakaan sanoja), jotka edistäisivät pitkässä juoksussa hyvinvointiani. Lopuksi tein rentouttavan meditaatioharjoituksen hänen ohjeistuksellaan. Pystyin rentoutumaan täysin. Seuraava ”tehtävä” (jonka sain) tai pikemminkin haaste oli, että kirjoittaisin sairauteni ajalta jo paremmaksi muuttuneita asioita ylös. Sen jälkeen lukisin jokaisen asian ajatuksen ja kiitollisuuden kanssa ääneen ja lopuksi tuulettaisin kunnolla; äänellä, keholla, tunteella. Ajattelin kirjoittaa ne asiat nyt tänne.
-En ole enää niin massiivisen ahdistunut
-Pystyn olemaan yksin. Jopa jollain tavalla nautin siitä. Jossain vaiheessa en voinut kuvitellakaan, että olisin hetkeäkään yksin
-Nukun ilman lääkkeitä
-Pystyn syömään oksentamatta
-Hiukset eivät enää putoile päästä
-Paino on noussut takaisin entiselleen (pahimmassa kohdassa se putosi kymmenen kiloa)
-Kuukautiset palasivat takaisin (nekin jäi jossain kohtaa pois)
-Olen voinut vähentää lääkkeitä huomattavasti
-Pystyn hymyilemään, nauramaan ja iloitsemaan
-Pystyn käymään lenkillä
-Pystyn katsomaan tv:tä ja lukemaan
-Jaksan tehdä enemmän asioita, kuin ennen
-Käyn suihkussa ja pesen hampaat joka päivä, (tämä ei ollut jossain kohtaa itsestäänselvää!)
-Meikkaan ja laitan hiukset, jaksan jälleen tehdä niin.
-Olen jälleen kiinnostunut muista ihmisistä
-Olen kiinnostunut, mitä puen päälleni
-Minun ei tarvitse enää viettää öitä sairaalassa
-En enää halua päivittäin todenteolla kuolla
-Olen oivaltanut asioita itsestäni. Masennuksellani on joku viesti ja tehtävä, ja haluan uskoa, että olen näistäkin rankoista ajoista vielä joskus kiitollinen. Uskon, että nämä ajat toimivat oppaanani. Näin en olisi voinut joitain kuukausia sitten ajatella.
-Olen enemmän alkanut uskoa omaan toipumiseeni, vaikka se asia vielä hiukan aaltoileekin (ja päivästä tai jopa hetkestä riippuen vaihtelee) päässäni.
-En enää tuijota tuntikausia tyhjyyksiin
Mieheni sanoo, että hänen mielestään lähes kaikki on muuttunut keväästä. Ja hän on oikeassa. Asioita on tapahtunut paljon. Paljon enemmän kuin edes muistan. Ollaan menty pitkä matka eteenpäin. (Nyt voi tuulettaa?)