Nyt.

Olen tarvinnut pienen hengähdystauon.

boundaries.jpg

Olen käynyt täällä kyllä lähes päivittäin, avannut alustan ja tuijottanut tyhjää – tekstiä ei synny. Yleensä saavun tänne kirjoittamaan suorastaan palavasta halusta. Jostain voimakkaasta intuitiivisesta tarpeesta tuottaa tekstiä, saada sanoiksi se, miltä sisälläni tuntuu. Nyt tilanne on ollut itselle hiukan omituinen. Jopa kiusallinen.

Minun on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta itseni avaaminen on alkanut yhtäkkiä pelottaa. Se, että olen antanut kaikelle sille, mitä olen täällä raadollisesti kaikkien edessä kertonut – omat kasvoni. 

Nyt vasta ymmärrän sen, kun minulle sanotaan ”sinä olet rohkea.” Olen ajatellut, että asioista puhuminen, niistä kirjoittaminen ja tilanteeni kaikille selkeäksi tuominen on ainoa oikea tapa. Tietenkin tiedän, ettei se ole. Mutta minulle se on ollut. Monet vastaavia kokeneet eivät usein puhu. Juuri pelon vuoksi. Eikä sen vuoksi, että he myös suojelevat itseään ja pelkäävät sitä, miten kanssaihmiset suhtautuu. Itse otin alun häpeän jälkeen sen asenteen, että niiden ihmisten, jotka eivät ymmärrä – ei tarvitse ymmärtää. Kun olen auki, annan muille myös mahdollisuuden rohkaistua olemaan auki, samaistua, saada kaipaamaansa vertaistukea ja ymmärrystä. Joku joskus sanoi minulle, että olen sanoittanut tekstiksi kaiken sen, mitä itse ei osaisi, ja se on tuonut helpotusta. Se on avain, miksi nämä vielä tänäkin päivänä tabuina olevat aiheet ovat tärkeitä tuoda julki. Ja toki, olenhan kertonut, että ensisijaisesti teen tätä itseäni varten. Omien tunteiden käsittelemiseen. Haluan kaiken sen sisälläni pyörivän epämääräisyyden jotenkin selkeämmäksi. Ymmärrettävämmäksi. Sanoiksi. Mutta olen jopa harkinnut blogin lopettamista. Tämä on ainoa paikka, joka on kaikille julkinen. Kaikki muut somekanavat ja niissä jakamani asiat ovat minulla syystä yksityisiä.

Edellisessä postauksessa kerroin saamastani ikävästä viestistä.

Ei mennyt kauaakaan, kun sen jälkeen sain toisenkin. WhatsAppissa. Tämä tuli siis ei anonyymisti, ihan tutulta, tutusta numerosta. Se oli niin kertakaikkisen rumaa tekstiä, että en halua sitä edes julkaista täällä, eikä se olisi kovin soveliastakaan. Sen viestin tarkoitus ei ollut mitään muuta kuin satuttaa. Sen sisältö oli julma, kylmä ja täysin valheellinen. Olen siitä huolimatta, että minuun sattuu, yrittänyt lähettää kaikille rakkaudellisia ajatuksia. Melkoinen tunnemylläkkä on jyllännyt sisälläni viimeisten viikkojen aikana. Surua, vihaa, pettymystä, pelkoja, sääliä. Olen kelannut päässäni viimeistä kuluvaa vuotta, kaikkia tapahtumia, syitä ja seurauksia. Yrittänyt ymmärtää. Yrittänyt päästää irti. Antaa olla. Olla ymmärtämättä. Ei minun tarvitsekaan. Useinkaan en saa kiinni tunteistani, olen jumissa. Suurimman osan ajasta olenkin ollut dissosioitunut. Niin paljon ilmeisen vaikeita tunteita, että mieli ja kroppa pistää vastaan. Olen saanut kriisiapua. Onneksi on auttavia tahoja edelleen ympärilläni ja tukemassa, kun meinaa tipahtaa. Tai kun.. tipahtaa. Kun kaikelta katoaa pohja ja merkitys. Sanat ja luottamus. Ymmärrys. Kun on halunnut luottaa. Laittaa itsensä likoon. Intuition ääneen olisi ollut luottaminen, mutta jälkiviisaana voin sanoa, että jatkossa luotan siihen. Enemmän, kuin mihinkään muuhun. Intuition ääni on sairastumiseni jälkeen, toipumiseni tiellä vahvistunut. Se näyttää punaista valoa aika herkästi, jos siihen on aihetta. Nyt se on näyttänyt kirkasta vihreää valoa yksinololle. 

Olen myös saanut tukea ja apua joogasta ja olen löytänyt uuden joogasalin, jossa käydä. Sen tunnelma, kaikki opettajat ja kanssajoogit on jotenkin… En tiedä, mutta mulla on sellainen olo, että olen tullut kotiin. Tänäänkin aloitin päiväni seitsemältä aamulla vinyasa flow -tunnilla. Mietin, kun kello soi kuudelta, että olenko mä ihan oikeasti tosissani.. vapaapäivänä. Mutta onneksi menin. Olen saanut paljon enemmän aikaan, mitä yleensä vapaapäivinäni saan. Ja kyllä, helposti lähden suorittamaan, mutta pyrin nyt pitämään kiinni siitä, että jokaiselle päivälle on maksimissaan kaksi asiaa, jos kahtakaan. Joillekin päiville tahtoo kasaantua useampi to do, niin sitten pitää taas höllätä ja jättää kalenteriin tilaa. Nyt on vaan jotenkin aika hektinen syksy. Paljon myös hoitamattomia tärkeitä asioita, joista pitäisi pikkuhiljaa hoitaa sieltä täältä jokunen. Olen jopa meinannut stressaantua tilanteesta. Siitä, että yhtäkkiä on kiireistä ja jotenkin ohjelmoitua.

Siksi otan aikaa itselleni. Menen joogamatolle rauhoittumaan. Tai teen jotain muuta, mistä saan ammennettua voimaa – kuten joogan lisäksi tänään nukuin pitkät päiväunet. Jostain nousi ajatus, etten malta, mutta tiesin, että se on tarpeen. Nyt kuuntelen sadetta, kuuntelen jotain instrumentaalista, todella slow motion -musiikkia, juon teetä ja poltan kynttilöitä. Syksy on aivan ihanaa aikaa käpertyä kotiin. Ja tämä taitaa olla ensimmäisiä hetkiä, kun koen olevani onnellinen yksin. Ilman, että kaipaan oikein ketään kainaloon. Jopa hiukan vierastan ajatusta läheisyydestä. Nyt ei ole sen aika. Nyt on itsetutkiskelun aika, ja olen iloinen, että olen vahvistunut ja siinä pisteessä, että oikeasti vihdoin teen tämän. Kohtaan itseni. Ilman sitä toista ihmistä. Vaikka ihmissuhteet parhaimmillaan on parantavia, voivat ne myös rikkoa ja sairastuttaa, satuttaa. Jos itse on sairas, vetää puoleensa kuin magneetti, jotain toista hajonnutta. Ympärilläni on nyt suoja, enkä päästä sen läpi lähelleni ketään, ellei jotain todella mullistavaa tapahdu.

Tein myös ison päätöksen ajatellen tulevaisuuttani. Ryminällä oli inspiraatiota ja tahtoa tehdä jotain ihan uutta, mutta havahduin siihen, että voimavarani eivät vielä riitäkään. Kaikki aikanaan. Just mun veli laittoi viestiä, että tietää kokemuksesta sen niin hyvin, että jos on monta rautaa tulessa, niin kuinka turhauttavaa onkaan, kun et pysty mihinkään keskittymään 100%. Ja se on mulla kuitenkin nyt se tärkein juttu. Liikaa ei saa olla, joten nyt ravistellaan nämä haaveet tuonnemmaksi. Sitten kun ne ovat käsillä ja ajankohtaisempia, tulen niistä kertomaan.

Toivon, että kaikki te keskitytte itsenne kuuntelemiseen. Negatiivisten ajatusten sijasta positiivisiin ja kateuden sijasta itsen kehittämiseen. Meillä kaikilla on lopulta samat mahdollisuudet tehdä tässä maailmassa ainakin lähes ihan mitä tahansa, lähtökohdista huolimatta. 

 

Rakkaudellista syksyä, kiitos kun luit.

 

”Mä en tiennyt miten pysähtyy nauttii hetkestä

Mieli teki omat esteensä

Juoksen karkuun tai juoksen perässä

Aistit tylsinä mut hampaat veressä

Vaikka yritin ei aika pysähtynyt

Viisareissa roikkumalla

Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla

Voisinpa juoksennella auringon alla”

 

Pyhimys – Nyt

Kommentit (0)