Open your mouth

Lukiessani eilen aamulla Cheekistä ja siitä, kun hän kertoi kaikelle kansalle sairastavansa kaksisuuntaista mielialahäiriötä – minulle tuli hyvä mieli. Eikä hyvä mieli tullut suinkaan sen takia, että olisin Jaren puolesta vahingoniloinen, päinvastoin. Mutta, kaikenlaiset psyykkiset ongelmat ja sairaudet ovat vaan edelleenkin tabu, ja näihin liittyy huomattavaa stigmaa, niin mielestäni on äärimmäisen rohkeaa antaa sairaudelle kasvot (ja kertoa / puhua siitä avoimesti). Cheek teki sen ja minusta se on pelkästään esimerkillistä ja hienoa! Sairaus kun ei katso kenelle se tulee, eikä näistä asioista pidäkään vaieta!

Toinen, kenen rohkeutta ihailen, on Mikael Gabriel. Hän uskalsi avata salaisen arkkunsa Vain elämää -sarjassa perjantaina kertomalla rankasta menneisyydestään ja näyttämällä herkkyytensä. Ja niin vaan hänkin on ollut joskus itsemurhan partaalla…

Vaikka sairaus varjostaakin elämää (minä, jos kuka nyt tiedän sen), siinä on myös kääntöpuolensa; usein se toimii myös luovuudenlähteenä. Hyvänä esimerkkinä voisin mainita upean laulajattaren, Sia:n, joka sairastaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön lisäksi muitakin psyykkisiä sairauksia. Ja kuinka taidokasta musiikkia Sia tekee? Sanoitukset on suoraan hänen elämästään. Breathe me on ehkä oma ikisuosikkini kaikista biiseistä.

Sia-–-One-Million-Bullets1.jpg

Itse olen ammentanut sairaudestani inspiraatiota intohimoni kohteeseen; kirjoittamiseen. Minulla on tämän blogini lisäksi kirjoitettavana mm. laukussa kulkevat muistikirja, vihko, kalenteri ja hankinnassa vielä erikseen pieni kiitollisuuskirja. Kirjoitan myös kirjeitä. Ja ehkä voin paljastaa, oli (ja ON) minulla pitkään haaveenani kirjoittaa kirja. Vielä viime vuoden lopullakin mietin, että minkä näkökulman kirjaani ottaisin ja mistä se kertoisi. Elämästäni juu, mutta mitä kohtia tai ajanjaksoja tai asioita haluaisin erityisesti siinä jakaa ja käydä läpi. Tein ajatustyötä asian suhteen, enkä löytänyt vastauksia. Prosessi oli päässäni, muttei se edennyt. Päätin lakata liikaa yrittämästä etsiä vastauksia, ajattelin, että kyllä se lamppu vielä syttyy. Sairastuessani tajusin, että hei, TÄSTÄ minä tahdon sen kirjan kirjoittaa, lamppu oli syttynyt! Ja tiedän, että sairaus on ihan varmasti lahja (vaikkei se siltä tosiaankaan tunnu), mutta sen ansiosta tulee vielä olemaan jotain parempaa, onnellisempaa, vapaampaa elämää ja kenties tosiaan saan aikanaan toteuttaa haaveeni – kirjoitettua sen kirjanOlen myös innostunut kirjoittamisen lisäksi tekemään käsilläni mm. koruja ja valokuvaaminen on yksi tärkeä keino purkaa tuntojani. Huomenna päästäänkin pikkusiskoni kanssa kuvaamaan! 😉

Tänä päivänä sosiaalisen median luomien paineiden vuoksi hehkutetaan onnea, luodaan kulisseja ja ei näytetä sitä raakaa, haurasta, todellista puolta useinkaan. Enkä sano, että aina välttämättä pitäisikään. On hyvä myös suojella itseään. Mutta moni luo ympärilleen kuoren, joka ei ole se koko totuus, jos edes osakaan siitä? Sellainen usein luokin sitä leimaantumisen pelkoa niille, joilla asiat eivät ole niin hyvin, ”mitä, jos minä kerronkin nyt miten asiani on huonosti ja olen sairas, miten minuun sen jälkeen suhtaudutaan?” Itse en ole välittänyt siitä. En ollenkaan. Olen aiemminkin todennut, että avoimuus on minulle ainoa keino niin käsitellä tätä sairautta, mutta myös ylipäänsä elää ja olla. Haluan myös avata ihmisten silmät. Ehkä kertoa sanallisesti tietämättömille, millaista on sairastaa, mutta olla myös vertaistukena niille, jotka kokevat kirjoituksistani ja ajatuksistani ymmärrystä saavan. Ja ehkä ymmärrystä siis ylipäänsä voivat saada muutkin. Monet sanovat minun olevan rohkea, kun uskallan puhua näin vaikeista asioista. Ehkä minä sitten olen, vaikken itse koe sitä niin. Minä olen vain minä. Tällaisena. Rikkinäisenä, haavoilla, mustelmilla ja mahdollisimman avoimena.

Jutun pointti oli siis se, että avoimuus näistä asioista rikkoo sairauden ympärillä olevia tabuja, pelkoja, stigmaa.

Hei. Tehkää perässä!

Kommentit (0)