Olen juhlinut rakasta pientä Patrikia sunnuntaina. Nähnyt rakasta perhettäni. Nauttinut läheisteni seurasta. Läheisten, joita en niin usein nää. Palannut kotiin sydän täynnä onnea ja haikeutta. Haikeutta siitä, että nähdään niin harvoin. Että asuvat niin kaukana. Varsinkin isä. Vaikka varmasti hän haluaisi myös asioiden olevan toisin. Sydän on täynnä onnea siitä, että he ovat ylipäätään olemassa. Veljet. Veljeni poika. Veljeni vaimo. Isä. Äiti. Sisko. Ja että minun ei tarvitse palata myöskään kotiin yksin. Kotona odottaa aina joku. Oma rakas. Kihlattuni. Tuleva aviomies. Paras ystävä.

Tänä aamuna päätin lukea muutaman luvun Heli Thorénin kirjasta, hänen omakohtaisesta kertomuksestaan erosta. Mietin ensin, onko kirja enemmän eroa työstäville vai voiko sen lukea muutenkin. Tottakai voi. Ja alusta asti minua kiinnosti kovasti päiväkirjamainen selviytymistarina ja tarinan kulku. Kirja oli niin koukuttava, että minun oli pakko lukea se kerralla. Keitin lisää kahvia, käperryin sohvan nurkkaan. Rohkea, riipivä, sydäntä raastava kirja. Myös  tutun tuntuinen. Onhan tässä elämäni aikana muutaman kerran erottu ja yhden kerran pitkästä suhteesta. Se on aina vaikeaa päästää irti ihmisestä, joka tietää sinusta kaiken. Hyvät ja huonot puolet. On ollut siinä ja yhtäkkiä ei enää olekaan. Mieletön kirja ja aiheuttaa lukijalleen takuuvarmasti kyyneleitä. Varsinkin niille, jotka käyvät läpi samanlaista tilannetta. Aion tulevaisuudessa lukea tuon opuksen uudestaankin. Oli se sen verran hyvä ja mielestäni kirjoittaja on käynyt läpi uskomattoman oivaltavan ja kasvattavan eron.

Kirjasta ehkä kenties itse oivalsi taas sen, että kukaan ja mikään ei ole itsestäänselvää, ja miten tärkeä mielen voima on kaikessa, mitä elämä tuokaan eteen. Ja että kaikesta selviää. Onnea täytyy vaalia ja elämästä nauttia joka hetki, koskaan ei tiedä mitä tuleva tuo. Ihmisyys ja ihmissuhteet, ne ovat hyvin monimutkainen juttu…

Lainatakseni kirjan lopusta vielä; ”Meiltä ei puutu mitään. Tässä hetkessä on kaikki.”