Kun meidän joogaopinnot alkoi viime syksynä, oltiin ehditty vaihtaa muutama sana Facebookin (meitä opiskelijoita varten tehdyssä) ryhmässä, kai lähinnä kyyteihin liittyen. Jotenkin susta tuli heti sellainen viba, että meillä saattais synkata. En ollut väärässä, mutten myöskään osannut aavistaa sitä, kuinka oikeassa olin. Sovittiin, että mennään samalla bussilla, sä hyppäät Kampista ja minä hyppään kyytiin Meilahden pysäkiltä. Kun nousin bussiin, viittelöit (minusta katsottuna) oikealta puolelta iloisesti hymyillen. Taidettiin ehkä siinä jo halata ja huomattiin, että meillä oli jotain samanlaista vaatetusta päällä. (Ja näin oli usein jatkossakin.) Molempia jännitti. Molempia väsytti. Molemmilla meillä oli isot take away -kahvit. Jokin sinä aamuna, 6.9.2019, loksahti heti kohdalleen ja siitä meidän ystävyys ja yhteinen tarina alkoi. En tosin tiennyt sitä, että meidän tarina tulisi myös päättymään aivan liian pian.

Pystyin nopeasti tukeutumaan suhun monissa vaikeissa asioissa, kyettiin juttelemaan ihan mistä tahansa. Välillä koin, että jätit ehkä paloja sieltä täältä kertomatta, oliko se sitten sitä, ettet halunnut huolestuttaa vai etkö vain halunnut kertoa. Vai kuvittelinko vain? Mietin myös, kuormitinko omilla huolillani sinua liikaa. Näihin kysymyksiin en saa enää vastausta.

Toisinaan näin sun katseessa tyhjyyden. Olit usein väsynyt ja me molemmat koetettiin jaksaa kahvin voimalla. Tunnistin sun olemuksessa toisinaan vahvasti niitä samoja juttuja, kuin mitä itsekin läpikävin ja joskus olin läpikäynyt. En kuitenkaan osannut huolestua tarvittavalla vakavuudella, koska ei oltu tunnettu niin kauan, enkä ikinä saanut sun puheista sellaista kuvaa, että olisit niin syvällä pimeydessä. Sen tyhjän katseen lisäksi olin aistivinani sussa toisinaan kireyttä, väsymystä ja jännittyneisyyttä. Mä en silti osannut huolestua.

Tehtiin lopputyö yhdessä ja siitä tuli tosi onnistunut. Olin iloinen, että sain tehdä sen juuri sinun kanssasi. Kun Ann McDonaldin Calling Home soi loppurentoutuksen aikana, alkoi mulla valua kyyneleet. Seuraavana päivänä (viimeisenä päivänä) et jaksanut tulla koululle.

Nähtiin kai seuraavan (ja viimeisen) kerran Bar Teoksessa tammikuun lopulla, kun juhlittiin mun valmistujaisia. Lähdit kesken illan. Sanoit, että tarjoat mulle pari drinksua jossain joku ilta ja sain sulta lähtiessäsi ruusukvartsikiven. Hävisit pimeään yöhön kun  kaikki hajaantui omille teilleen ja osa meidän porukasta lähti vielä jatkamaan iltaa.

Olin kevään mittaan lähetellyt sulle välillä kappaleita, mitä oltiin studiolla saatu äänitettyä ja toki oltiin muutenkin paljon yhteydessä. Olit musta tosi ylpeä. Sanoit; tyttö sä oot tähti. Silti vieläkin mietin, olinko yhteydessä kuitenkaan riittävästi? Koronakevät oli outo, raskas, pelottava, erilainen. Se oli varmasti yksi niitä isoja ja ehkä ratkaiseviakin asioita, jotka vaikutti sun jaksamiseen (mm. ajatellen sun toista työtä vanhusten parissa).

Saatiin sovittua tapaaminen helatorstain jälkeiselle perjantaille. Keskiviikkona viestiteltiin ja mietittiin mitä tehdään. Oli vähän auki myös se, että nähdäänkö jo torstaina vai vasta perjantaina. Säätiedotus näytti perjantaille kaunista, joten sovimme keskiviikkona tuon perjantain, 22.5.2020.

Torstaina lähetin joitain viestejä, mutten saanut vastausta. Aistin, että oot varmaan poikki mutta ehkä kuulisin susta viimeistään seuraavana aamuna. Kun perjantai koitti, laitoin viestiä koskien tapaamistamme. Kyselin vähän aikatauluja jne. Vastausta ei tullut. Aika pian viestien jälkeen joku itselle tuntematon numero soittaa mulle. En vastannut, niinkuin usein tuntemattomien numeroiden kohdalla teen. Kun puhelimen hälytys päättyi, tuli viesti. Se oli sun poikaystävä. Hän pyysi mua soittamaan hänelle takaisin.

Siinä kohtaa tiesin, että me ei varmaan nähdäkään tänään. Puhelun aikanakin ehdin monta kertaa miettiä, että hän on varmasti poikki tai ehkä masennus on lyönyt päälle, eikä hän jaksa siksi itse edes soittaa tai kehtaa perua tapaamistamme. Jossain kohtaa luulin, että ehkä on sattunut jotakin, mutta hän on sairaalassa ja toipuu. Kunnes puhelimen toisesta päästä tuli lause, jota en olis halunnut ikinä kuulla. Sua ei enää ole.

Huomenna varsinaisesta kuolinpäivästä, eli helatorstaista tulee jo (ja vasta) 11 vkoa. Joka viikko mietin ja muistelen sua, erityisesti juuri torstaisin.

Vaikka tää asia romahdutti mun maailman, mä olen silti saanut lisää elämäniloa ja elämänhalua. Haluan myös näyttää sulle sinne jonnekin, että jatkan elämääni ja uskallan tehdä enemmän asioita liikaa pelkäämättä. Mua lohduttaa ajatus siitä, että sulla on nyt rauha. Näen susta usein paljon merkkejä; lintuja, perhosia, valkoisia höyheniä, outoja juttuja. Orvokki, joka kasvoi yhtäkkiä kivetetyllä pihalla mun ikkunan alla. Tiedän, että elät mun kanssa jossain toisessa muodossa jokaikinen päivä.

Haluaisin, että sut muistettaisiin sellaisena, kun mä opin sut näkemään. Kaunis valosielu, joka ei halunnut pahaa kenellekään. Voi kumpa et olisi halunnut sitä itsellesikään. Hyvästi kulta.

Mä rakastan sua aina. Kiitos tästä lyhyestä, mutta sitäkin tärkeämmästä ystävyydestä.

”Sä teitkin maailmasta kauniimman elää.
Nään taivaalla, kun putoo tähti pimeään.
Jos mekin kerran täältä samoin kadotaan,
Kuin tähdenlennot avaruuteen.
Sinua en aio unohtaa.
Sinuun minä jään”

Vesala – Sinuun minä jään