Jos seuraat mua, näät sirpaleet tielleni mun taskuistani pudonneet

Tänään on vähän haastava päivä. Onneksi olen vapaalla.

Ylivirittyneisyyttä havaittavissa, kun heräilen joka aamu 03.00-04.00 välillä aivan ilman syytä ihan virkeänä. Viime yönä heräsin painajaiseen, kun luulin, että joku kääntää ulko-oveni kahvaa. Tällä hetkellä sitten taas olen aikamoisen lamaantunut. Olen lounaalla yksin kirjoittamassa yhdessä lempiravintoloistani. Kirjoittaminen kahviloissa ja ravintoloissa on ihanan vapaata. Kotona se ei ole niin kivaa. Vaikka usein ihmisistä tuleekin häiriötä, mut kyllä ne myös jotenkin helpottaa, ei tarvitse olla yksin. Ja aina saa kuulokkeet korviin. Mun ajatuksenjuoksu on hidasta, huomaan katseeni jumittuvan pysähtyneeksi jatkuvasti johonkin – ikäänkuin ei mihinkään. Vanha tuttu tunne. Päässä ei liiku mitään. Ja samalla niin paljon. Hälinää. En jää oikeilla pysäkeillä busseista ja kaikki on vähän sekavaa. Onneksi aamu kuitenkin alkoi rentouttavissa merkeissä, vartalohieronnalla. Sitten oli mielenhoitoa terapian merkeissä ja illalla vielä kehonhoitoa flow -joogan merkeissä. 

En olekaan joogannut kuukauteen. Olen osittain tarkoituksella, laiskuuttani ja osittain vahingossakin tullut peruneeksi useita tunteja nyt viikkojen aikoina. Ehkä kerroinkin siitä, miten tunnit vaikuttivat minuun liian ”avaavasti”? Joka tunnin jälkeen olin itkuinen ja ahdistunut. Usein ihan hysteerinen. Kysyin muutamaltakin joogaopettajalta tästä. Toinen ehdottikin taukoa. On normaalia, että joogatunnin aikanakin voi nousta jotain tunteita. Eli tuo puolivahingossa ja puoliksi tarkoituksella tullut tauko on kai sitten tullut tarpeeseen ja tänään mennään sitten kokeilemaan, miltä tuntuu. Ja etenkin, miltä tuntuu tunnin jälkeen. Tuntui myös tänään, että dissosiatiivinen olotilakin paheni sen vartalohieronnan jälkeen. Mutta syynä voi olla myös liian kiire aamu, yöllinen heräily säikähdyksineen ja aamiaisen väliin jääminen. Oli miten oli, näitä outoja olotiloja onneksi ei ole enää päivittäin. Ja tiedän, että viime aikoina, esimerkiksi tällä viikolla on taas ollut aivan ylenpalttisesti ylimääräistä kuormitusta ja kyyneleitä.

Kerroin edellisessä postauksessa uudesta diagnoosistani traumaperäisestä stressihäiriöstä. Kävin toisella psykiatrilla tällä viikolla, (koska minulle oli varattu muutamia aikoja työterveyden kautta työterveyspsykiatrille). Tämä sattui nyt olemaan eri henkilö, kuin ensimmäisellä kerralla. Minua harmittaa juosta usealla, koska joudun kertomaan aina kaiken uudestaan. Vaikka, onhan tietoja koneellakin, mutta tottakai jokainen haluaa kuulla asiat minulta. Minun kertomanani. Ja onhan jokainen uusi psykiatri ikäänkuin väylä aina mahdollisille uusille näkemyksille. Hänen näkemyksissään oli toki samaa, mitä edeltävän, sekä minua muualla hoitavien tahojen, (tietenkin) mutta sain lisää diagnooseja. En tiedä ahdistuinko vai olenko vain hämilläni vai mitä. Mietin, että onko minussa mitään ehjää enää jäljelläkään? Ja mitkä noista ovat ne paikkansapitävät ja mitkä ovat kenties vääriä? Tiedän, että en ole yhtä kuin diagnoosini. Tiedän, että olen paljon muutakin. Tiedän, että minussa on toimiva, aikaansaava, aikuinen puoli. Tiedän, että minussa on myös valtavasti voimaa ja potentiaalia, koska olen näinkin pitkällä tällä takkuavalla matkalla.

Mutta, palatakseni vielä tuohon diagnoosiasiaan… Jollekin edelliseen postaukseen kommentin jättäneelle kirjoitinkin vastaukseen, että usein diagnooseja on vaikea antaa, on vain potilaan kertoma oireisto ja erilaisia testejä, joista lasketaan lopuksi pisteet yhteen. Ne taas määrittää / antaa osviittaa siitä, että mistä mahdollisesta sairaudesta / mielialahäiriöstä on kyse. Esimerkiksi kuinka vaikeasta masennuksesta. Vastauksetkin saattavat vaihdella päivittäin. Ja esimerkiksi siinä perinteisessä masennuskyselyssä vastaukset ovat vähän ympäripyöreitä ja välillä tuntuu, ettei siellä ole yhtään sopivaa, mitä ympyröidä. Diagnoosit ovat myös siitä hankalia, että ne voivat olla oireistoiltaan niin samankaltaisia. Monissa mielenhäiriöissä on myös päällekkäisyyksiä. Siksi yhdellä ihmisellä voi olla useitakin eri diagnooseja, esim. yksi päädiagnoosi ja sitten sivudiagnooseja. Ja nämäkin voivat vaihdella. Yhtäkkiä joku diagnoosi on pudonnut pois tai tullut lisää. Vähän riippuen siitä, mitä milloinkin potilaasta saadaan ”irti”. Näitä kun ei valitettavasti tänäkään päivänä voi aivokuvantaa tai ottaa verikoetta ja todeta siitä.

No.. Ne diagnoosit, jotka minulle oli omakantaan lisätty;

Diagnoosi

F41.0:: Paniikkihäiriö (kohtauksittainen ahdistus)

Toteamispäivä: 12.02.2018
Ensijaisuus: Päädiagnoosi tai päätoimenpide
Varmuusaste: Todennäköinen tai varma
Pysyvyys: Määräaikainen
 
Diagnoosi
F34.1:: Pitkäaikainen masennus
 
Toteamispäivä: 12.02.2018
Ensijaisuus: Sivudiagnoosi tai toissijainen toimenpide
Varmuusaste: Todennäköinen tai varma
Pysyvyys: Määräaikainen
 
Diagnoosi
F33.0:: Toistuvan masennuksen lievä masennusjakso
 
Toteamispäivä: 12.02.2018
Ensijaisuus: Sivudiagnoosi tai toissijainen toimenpide
Varmuusaste: Todennäköinen tai varma
Pysyvyys: Määräaikainen
 
Pitkäaikainen masennus kuulostaa tuomiolta. Se kuulostaa lopulliselta. Toistuva masennus myös. Että tämä on pitkäaikainen ja toistuva. Pysyvyys on kuitenkin määräaikainen? Ole sitten tässä ja ymmärrä. Sen ymmärrän, että kyllä, olen masentunut, ahdistunut, joskus paniikissa ja minulla on traumaperäinen stressihäiriö. Tiedän, että kaikkea tätä hoidetaan terapialla ja lääkkeillä. Rutiineista on hyvä pitää kiinni. Tehdä työtä, niissä mittapuissa, mitä jaksaa. Nähdä ihmisiä. Harrastaa. Levätä. NUKKUA. Syödä hyvin ja monipuolisesti. Perusjuttuja. Ehkä joskus olenkin kertonut / kirjoittanut sairaalassakin paljon puhutusta kivijalasta. Jos talon peruspilarit horjuu, ei koko talo pysy pystyssä.
 
Tämän talon pilarit ovat horjuneet viime aikoina siksi, että edelleenkin hyväntahtoisuuttani, kiltteyttäni ja ymmärtäväisyyttäni halutaan käyttää hyväksi tai manipuloida. Taikka kiusata minua psyykkisen heikkouteni vuoksi – se on mielestäni törkeintä, mitä voi tehdä. Kiltteys ja tietynlainen hauraus on joidenkin ihmisten niin helppo nähdä. Olen sopiva uhri. Olen ehkä myös hullu, että kerron sen julkisesti, miten olen huijattavissa. Mielestäni kuitenkin heikkouksien myöntäminen on rohkeutta. Enkä ole enää niin sinisilmäinen kuin ennen. Intuitioni on äänekkäämpi kuin koskaan ennen ja sanon ei, jos joku alkaa toimia väärin minua tai läheisiäni kohtaan. Tuore ihmissuhteeni on tietenkin vielä esimerkiksi luottamuksen suhteen jollain herkällä tavalla hauras, jolloin sitä on helppo tulla sohimaan, kuin ampiaispesää. Nämä ovat vaikeita tilanteita ihan kaikille osapuolille. Se nostaa monenlaisia tunteita. Ja ajatuksia. Myös tietenkin ylimääräistä stressiä, mitä ei tietenkään tarvitsisi. Kahden pidempään toisensa tunteneen on usein helpompi olla viis veisaamatta tuollaisesta toiminnasta. Mutta, kun on kyse ihmisistä, jotka eivät vielä tunne toisiaan niin läpikotaisin, niin hyvin, on joskus joidenkin ihmisten tarve ja motiivit tulla rikkomaan suhde, joskus helppoakin. Me kuitenkin pystytään puhumaan avoimesti kaikesta ja ollaan niin rehellisiä toisillemme, kuin suinkin voidaan, eikä sitä rakkauden määrää voi poistaa mikään. Silloin me olemme tiimi ja koska meidän tiimin kivijalka ei horju, niin ei horju talokaan. Tästä talosta tulee vielä entistäkin vahvempi, kaunis ja rakkaudentäyteinen. Me emme anna kenenkään sitä horjuttaa.
 
PS. Kuunnelkaapa Vesalan uusi kappale Nyt on lähtö. Paula on kyllä niin helvetin lahjakas. Sanat koskettaa. Biisissä on ymmärtääkseni kyse erosta, mutta sanat sopii kyllä ihan tähän kaikkeen muuhunkin elämässä eteen tuleviin vastoinkäymisiin… Ai niin, ja yksi tärkeimmistä asioista jäi kertomatta. Vastoinkäymisiin liittyen. Edellinen psykiatri uskoo täysin toipumiseeni.
 

”En tiedä tehtiinks mua kulkemaan

Mut kun on pakko, niin kuljetaan
En tiedä tehtiinks mua lähtemään
Mut taas on lähtö

En tiedä luotiinks mua lentämään
Luotiin tai ei, silti hypätään
Nyt kun ei jäädä saa tähänkään
Taas on lähtö

Rohkeudest mä en oo kuullutkaan
Tää on vaan torakka sielultaan
Ne siirtyy ennen kuin ne tuhotaan
Taas on lähtö

Vaikka tippuisin pimeyteen
Vaik en pystyisi rakkauteen
Vaik en kestäis sun vihaa

Nyt on lähtö

Vaikka tippuisin pimeyteen
Vaik en pystyisi rakkauteen
Vaik en kestäis sun vihaa

Nyt on lähtö

Nyt on lähtö

En tiedä uskallanks rakastaa
Annoin sun itteeni satuttaa
En tiedä luotiinks mua luopumaan
Mut taas on lähtö

Oonko mä syntyny selviytyy?
Missä tän luoja ja kaiken syy?
Mitä se on että menestyy?
Taas on lähtö

Joskus vaan päätin et pystyyn jään
Pitääks mun tehä se yksinään?
Siinä on vuori, nyt kiivetään
Taas on lähtö

Vaikka tippuisin pimeyteen
Vaik en pystyisi rakkauteen
Vaik en kestäis sun vihaa

Nyt on lähtö

Vaikka tippuisin pimeyteen
Vaik en pystyisi rakkauteen
Vaik en kestäis sun vihaa

Nyt on lähtö

Mun kyyneliin ja rukouksiin
jos vastattiin, se peruttiin
Jos seuraat mua, näät sirpaleet
tielleni mun taskuistani pudonneet
kun mulle käy niin kuin käy

Nyt on lähtö…”

 

Suhteet Oma elämä Rakkaus Mieli

F43.1

”Nykytila (status)

Asiallinen ja orientoitunut. Vastaanotolla ei ilmene minkännäköisiä kognitiivisia vaikeuksia objektiivisesti, mutta asiakkaan kliininen tutkimus ja kliininen historia mielestäni viittavaat siihen, että muisti- ja keskittymisvaikeudet ovat peräisin traumaperäisestä stressireaktiosta. Ja että ne ovat vaihtelevia niin, että kun trauman vaikutus nousee pintaan tyypillisesti aaltoilevasti, asiakas saattaa mennä hyvinkin vaikeaan dissosiatiiviseen ja ahdistuneen tilaan, jonka aikana hän ei pysty muistamaan asioita, keskittymiskyky heikkenee, tulee paniikkioireita. Nykyisestä voinnista kertoo, että nyt nukkuu hyvin ja on pikemminkin hypesomnia, aamulla herätessään sitä huolimatta tyhjä ja väsynyt olo, vaikea aloittaa tekemään asioita, keskittymiskyky asiakkaan mukaan kuten edellä kuvattu vaihtelee hyvin paljon esim. nyt vastaanotolla se on tosi hyvä mutta se voi mennä traumaperäisten oireiden noustessaan pintaan hyvinkin huonoksi.
Suunnitelma:

Työkykyyn vaikuttavat mielestäni juuri traumaperäiset dissosiatiiviset oireet, jotka eivät ole niin vakavia kuten vuonna 2016 mutta edelleen vaikuttavat työkykyyn hyvin paljon. Ongelmana se, että tilanne voi hyvin nopeasti vaihdella kenties päivittäin. Asiakkaalla on traumaperäinen stressireaktio. Masennus ja ahdistusoireet sekä dissosiatiiviset oireet liittyvät siihen. Työkykyarvion suhteen ongelma, että oirekuvat voi äkillisesti vaihdella hyvin nopeasti ja siksikin on vaikea päättää sopivasta tuntimääristä mutta yleisvaikutelmana se, että 3 päivää viikossa asiakas on työkykyinen. Uusi tutkimuskäynti ensi viikolla ja konsultaatiovastaus lähettävälle työterveyslääkärille. Silloin lisää palautetta lähetävälle lääkärille.”

Uusi diagnoosi – make sense. Eilinen työterveyspsykiatri oli sitä mieltä, että on kumma, etten ole saanut diagnoosia (traumaperäinen stressireaktio) jo aiemmin. En toki ole yhtä kuin diagnoosini, mutta tuo helpottaa ja omalla tavallaan selittää myös sitä, miksi oirehdinta on niin vaihtelevaa. Ja että olotila voi muuttua päivissä. Keskivaikea masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö johtunee tuosta traumasta. Terapiassa ollaan tällä viikolla työstetty samaa teemaa; miten trauma vaikuttaa nykypäivään. Miten se vaikuttaa ihmissuhteisiin. Erityisesti parisuhteeseen. Miten nopeasti tunteet lyö päälle ja alan elämään eri tilanteita traumasta käsin, lapsen tuntein. Mutta näitä on hyvä huomata ja havainnoida, jotta voi oppia tunnistamaan ja hallitsemaan oireitaan. Terapia on kuulemma tärkein työkalu eheytymisen kannalta.

Jotta tämä postaus ei ole liian raskas, lainaan tähän loppuun äärimmäisen hauskan ja todenmukaisen pätkän tänään ostamastani kirjasta Depressiopäiväkirjat; ”Masennuksesta on muodostunut kansantauti, mutta siitä ei osata puhua. Twitterin tunnetuimpiin rääväsuihin kuuluva Anni Saastamoinen kertoo Depressiopäiväkirjoissaan masennuksesta omiin kokemuksiinsa perustuen – omintakeisella tyylillään sanoja säästelemättä”:

s. 40

”Kulttuurissamme ihannoidaan selviytyjiä, tyhmänrohkeaa duudsonimaista kuoleman uhkaamista. Pitäisi kohdata elämänsä kuin nyrkkeilijä kehään noustessaan. Nyrkkeilijä osuu silloinkin, kun kummatkin silmät ovat turvonneet lyönneistä umpeen ja jokainen nivel ja rusto ja jänteenpätkä kehossa huutaa armoa. Mutta nyrkkeilijä nyrkkeilee, nyrkkeilijä jatkaa. Pitäisi jaksaa mättää elämää turpaan. Tyhjän naurajat ja valittajat ovat huonoja ihmisiä, ja kaikki on tyhjän valittamista, ellei ole kuolemaisillaan. Ja vaikka olisikin, pitäisi silti jaksaa tehdä töitä kuolinvuoteellaan, leipoa pikkuleivät omiin hautajaisiinsa, tilata kukkalaite ja valita hautakivi ja arkku ja pääruoka. Pitäisi itse ajaa haja-asutusalueelta lähimpään sairaalaan, kun saa sydänkohtauksen tai aistii aivoinfarktin oireet. Pitää olla reipas ja sisukas ja pärjätä, näitä asioita toistellaan kulttuurissamme siitä saakka, kun happea keuhkoihinsa ensi kertaa määkäisevä ihmisen lapsi saapuu äitinsä vitusta. ’Ole reipas’, sanotaan lapselle, kun pitää tehdä asioita, mitä lapsi ei halua. ’Tule nyt reippaasti’, kun lapsen pitää mennä paikkaan, jonne lapsi ei halua mennä.”

 

…I agree.

Suhteet Oma elämä Mieli Terveys