”She froze, because she was not able to believe what happened.”

Ylikuormitus, uupuminen ja näistä seurannut dissosiaatio. Koko viikonlopun olen yrittänyt palautua. Kerätä voimia. Töiden alku on ollut tottakai fyysisesti ja henkisesti rankkaa. Viime yönäkin makasin sängyssä melkein 12 tuntia. En kyllä koko aikaa nukkunut, mutta melkein. Ja aamulla ylös nouseminen oli niin vaikeaa, että siinä meni kaksi tuntia. Silmät painui kiinni ja jos yritin niitä avata, ne jumittui seinään tai kattoon – tuttua jostain toipumisen aiemmalta taipaleelta. Tämä oli ennen päivittäistä. Katsoa johonkin, muttei kuitenkaan katso mihinkään. Aamupalan laittamiseen melkein toiset kaksi tuntia, aivokapasiteettini ei vaan riittänyt parempaan. Jäin keittiössä tuijottamaan mutteripannua tai puurokattilaa niin pitkäksi aikaa, että kahvi tai keitinvesi kiehui yli. Ajattelin, että nyt on hullua jäädä yksin kotiin tämän olotilan ja sen hetkisten mietteiden kanssa, vaan lähden Hannan luo. Usein ystävän seura auttaa, tai ainakin parantaa oloa, jos ei kokonaan helpota. Sain itseni sinne. En tiedä miten.

Olo oli tosi outo. Lähdettiin haukkaamaan happea Hietaniemenrantaan. Sanoin Hannalle, että musta tuntuu, ettei mun jalat oikein kanna. Samalta tuntui eilen. Aivan kuin olisin juossut maratonin. Ihan muutamat hassut askeleet alkoi hengästyttää ja tuntui, ettei voimat riitä. Ei edes hengittämiseen. Viimeksi tällaista kävi keväällä. Maa kupruili silmissä, kaikella horisontissa oli kahdet ääriviivat ja silmät tuntui valonaroilta. Aivan liian kirkasta, sanoin. Käveltiin rauhassa, kunnes kyyneleet alkoi valua. Hanna sanoi, että minulla ei ole mitään hätää. Ja tiesinhän sen tavallaan, olen tuota kokenut ennenkin. Mutta olo otti valtaansa. Tottakai hätäännyin. Jähmetyin jollekin kivelle istumaan ja itkemään hysteerisesti. Tuntui siltä, etten ole tässä maailmassa enää, enkä saa kunnolla otettua katsekontaktia. Noin vahvaa dissosiaatiotilaa ei ole hetkeen tullut. Tiedän, että olen liian väsynyt. Mikään lepomäärä ei tunnu palauttavan. Jostain se taas tuli tuo olo. Ja en ole ihan vahvasti tänä viikonloppuna sitten näistä selvinnytkään. Yrittänyt olen kyllä.

Torstai-aamunakin töihin mennessä ratikassa tuli hiukan vastaavanlainen, mutta lievempi. Kaksi narkkaria tuli samalta pysäkiltä kyytiin ja olivat kyydissä keskustaan saakka, lähes koko saman matkan siis kuin minäkin. Niiden keskustelu, (kova metelöinti) tuntui jostain syystä liialliselta ja jopa pelottavalta. Minulla oli jostain syystä todella ”ääniyliherkkä” olo. Olin muuten ihan hyvillä mielin, aika innoissani menossa töihin, mutta joku osa minusta säikähti tätä tilannetta niin, että sydän alkoi hakata, kädet täristä ja kyyneleet valua. Tavallaan itkin, mutta samalla olin iloinen. Se tuntui ihan sairaalta. Mutta tutulta. En hätääntynyt kokonaan. Tai en antanut sen olon tuossa hetkessä vallata liiaksi. Yritin käydä järkevää keskustelua päässäni aikuisen minun ja lapsen välillä. Selvisin tästä tilanteesta jotenkuten, työpaikalle päästyäni pidin pienen breikin ja olo helpottui sitten siitä. Olin iloinen, että selvisin kokonaisesta päivästä tuon jälkeen ilman sen kummempia. Mutta olihan tuo jo selkeä merkki väsymisestä. Noita oireita kun nykyään on sen verran vähemmän.

Huomenna jään kotiin. Oli vaikea myöntää, että minusta ei nyt taida olla töihin. Se ylpeys on nyt vaan nieltävä. Oma itse on laitettava edelle. Päätin, että jään kotiin vain äärimmäisessä hädässä. No, nyt on sellainen. En oikein tiedä miten ääripäähän vointini pitäisikään mennä, että oikeasti ajattelisin, että on pakko jäädä kotiin. Tässä niitä haetaan, rajoja. Ja opetellaan havainnoimaan omaa jaksamista. Nyt tiedän, että tämä alku on ollut voimia vievää ja syvästi toivon, että tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö voisi jatkaa tuota 3 pvä / viikossa tahtia. Tai jonakin päivänä tehdä vielä ihan normaaliin tahtiin, 5 pvä / viikossa töitä. Heti tietenkin iski takaraivoon se pelko, että entä jos en?

Näillä näkymin kaikki tulee kuitenkin menemään hyvin. Askel askeleelta asiat ovat menneet eteenpäin ja kohti toipumista. Tämä ei ole lineaarista. Takapakkeja tulee. Aina sen unohtaa ja toivoisi vaan, että kaikki olisi suoraviivaisempaa ja kaikki ikävä olisi jo ohi. Se vaan ei ole niin.

Nyt tarvitsen lepoa ja ennenkaikkea itseäni kohtaan armoa. Mieli tilttaa, kun ei enää jaksa – se on itseasiassa ihan normaalia.