Hello Dissociation – My old friend

 

”She froze, because she was not able to believe what happened.”

 

Ylikuormitus, uupuminen ja näistä seurannut dissosiaatio. Koko viikonlopun olen yrittänyt palautua. Kerätä voimia. Töiden alku on ollut tottakai fyysisesti ja henkisesti rankkaa. Viime yönäkin makasin sängyssä melkein 12 tuntia. En kyllä koko aikaa nukkunut, mutta melkein. Ja aamulla ylös nouseminen oli niin vaikeaa, että siinä meni kaksi tuntia. Silmät painui kiinni ja jos yritin niitä avata, ne jumittui seinään tai kattoon – tuttua jostain toipumisen aiemmalta taipaleelta. Tämä oli ennen päivittäistä. Katsoa johonkin, muttei kuitenkaan katso mihinkään. Aamupalan laittamiseen melkein toiset kaksi tuntia, aivokapasiteettini ei vaan riittänyt parempaan. Jäin keittiössä tuijottamaan mutteripannua tai puurokattilaa niin pitkäksi aikaa, että kahvi tai keitinvesi kiehui yli. Ajattelin, että nyt on hullua jäädä yksin kotiin tämän olotilan ja sen hetkisten mietteiden kanssa, vaan lähden Hannan luo. Usein ystävän seura auttaa, tai ainakin parantaa oloa, jos ei kokonaan helpota. Sain itseni sinne. En tiedä miten.

Olo oli tosi outo. Lähdettiin haukkaamaan happea Hietaniemenrantaan. Sanoin Hannalle, että musta tuntuu, ettei mun jalat oikein kanna. Samalta tuntui eilen. Aivan kuin olisin juossut maratonin. Ihan muutamat hassut askeleet alkoi hengästyttää ja tuntui, ettei voimat riitä. Ei edes hengittämiseen. Viimeksi tällaista kävi keväällä. Maa kupruili silmissä, kaikella horisontissa oli kahdet ääriviivat ja silmät tuntui valonaroilta. Aivan liian kirkasta, sanoin. Käveltiin rauhassa, kunnes kyyneleet alkoi valua. Hanna sanoi, että minulla ei ole mitään hätää. Ja tiesinhän sen tavallaan, olen tuota kokenut ennenkin. Mutta olo otti valtaansa. Tottakai hätäännyin. Jähmetyin jollekin kivelle istumaan ja itkemään hysteerisesti. Tuntui siltä, etten ole tässä maailmassa enää, enkä saa kunnolla otettua katsekontaktia. Noin vahvaa dissosiaatiotilaa ei ole hetkeen tullut. Tiedän, että olen liian väsynyt. Mikään lepomäärä ei tunnu palauttavan. Jostain se taas tuli tuo olo. Ja en ole ihan vahvasti tänä viikonloppuna sitten näistä selvinnytkään. Yrittänyt olen kyllä.

Torstai-aamunakin töihin mennessä ratikassa tuli hiukan vastaavanlainen, mutta lievempi. Kaksi narkkaria tuli samalta pysäkiltä kyytiin ja olivat kyydissä keskustaan saakka, lähes koko saman matkan siis kuin minäkin. Niiden keskustelu, (kova metelöinti) tuntui jostain syystä liialliselta ja jopa pelottavalta. Minulla oli jostain syystä todella ”ääniyliherkkä” olo. Olin muuten ihan hyvillä mielin, aika innoissani menossa töihin, mutta joku osa minusta säikähti tätä tilannetta niin, että sydän alkoi hakata, kädet täristä ja kyyneleet valua. Tavallaan itkin, mutta samalla olin iloinen. Se tuntui ihan sairaalta. Mutta tutulta. En hätääntynyt kokonaan. Tai en antanut sen olon tuossa hetkessä vallata liiaksi. Yritin käydä järkevää keskustelua päässäni aikuisen minun ja lapsen välillä. Selvisin tästä tilanteesta jotenkuten, työpaikalle päästyäni pidin pienen breikin ja olo helpottui sitten siitä. Olin iloinen, että selvisin kokonaisesta päivästä tuon jälkeen ilman sen kummempia. Mutta olihan tuo jo selkeä merkki väsymisestä. Noita oireita kun nykyään on sen verran vähemmän.

Huomenna jään kotiin. Oli vaikea myöntää, että minusta ei nyt taida olla töihin. Se ylpeys on nyt vaan nieltävä. Oma itse on laitettava edelle. Päätin, että jään kotiin vain äärimmäisessä hädässä. No, nyt on sellainen. En oikein tiedä miten ääripäähän vointini pitäisikään mennä, että oikeasti ajattelisin, että on pakko jäädä kotiin. Tässä niitä haetaan, rajoja. Ja opetellaan havainnoimaan omaa jaksamista. Nyt tiedän, että tämä alku on ollut voimia vievää ja syvästi toivon, että tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö voisi jatkaa tuota 3 pvä / viikossa tahtia. Tai jonakin päivänä tehdä vielä ihan normaaliin tahtiin, 5 pvä / viikossa töitä. Heti tietenkin iski takaraivoon se pelko, että entä jos en?

Näillä näkymin kaikki tulee kuitenkin menemään hyvin. Askel askeleelta asiat ovat menneet eteenpäin ja kohti toipumista. Tämä ei ole lineaarista. Takapakkeja tulee. Aina sen unohtaa ja toivoisi vaan, että kaikki olisi suoraviivaisempaa ja kaikki ikävä olisi jo ohi. Se vaan ei ole niin.

Nyt tarvitsen lepoa ja ennenkaikkea itseäni kohtaan armoa. Mieli tilttaa, kun ei enää jaksa – se on itseasiassa ihan normaalia.

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli Terveys

Parempi tuttu helvetti, kuin tuntematon taivas?

Otsikon sisältöä olen punninnut pari päivää.

Jokainen ymmärtäköön sen niinkuin haluaa, toiset varmasti tietävätkin heti mitä tarkoitan. Ja väliäkös sillä, jokainen voi myös pohtia tekstin sisältöä ehkä omaan itseensä tai elämäänsä peilaten. Sitähän aina myös toivon, että haastatte ehkä itseänne tekstieni kautta.

Elämä heittää joskus eteen kummallisen samanlaisia tilanteita, tutuntuntuisia ihmisiä, tai ’deja vu’ -haasteita. Aivan niinkuin testeiksi; ”miten nyt toimisit, kun saat uuden tilaisuuden?” …Puolet minusta juoksee karkuun, puolet minusta juoksee kohti näitä. Ja kovaa. Ihanan tuttua. Mutta vaarallista.

Tänään terapiassa sain ymmärrystä tälle, ja sille, mihin tämä kaikki linkkautuu. Ja nimenomaan – miksi. Tajusin myös itsessäni tietynlaisia käyttäytymismalleja, kuten tutun vetäytyjän tai seikkailijan. Minussa on nostanut päätään vahvasti murrosikäinen minä, joka käy tiivistä keskustelua aikuisen minun kanssa. Terapeuttini toivoikin, että jos vaan suinkin jaksan, voisin kirjoittaa dialogia näiden kahden välillä. Kuulostaa hassulta, mutta kuulemma toimivaa. Mitä minä aikuinen, fiksusti valitseva Miia sanoisin tälle kapinoivalle, asioita pakenevalle, turvaa ja suojaa ja rakkautta kaipaavalle murrosikäiselle Miialle? Sain myös kuulla, että sille ei kannata sanoa että ”ei kannata tehdä näin” tai että ”et tee näin” tai.. No ylipäänsä sanoa ei tai vetää liian rankkoja rajoja juurikin sanomalla ei. Miten murrosikäinen toimii, kun rajat asetetaan liian tiukasti? No, päinvastoin. Kuulostaa hullulta, mutta pitää täysin paikkansa. Jos minulle sanotaan, että ”se ei tee sinulle hyvää, sinun ei kannata tehdä niin” ..pystyn toki valitsemaan, mutta vaikeaa se on. Tämä on tuttu case muutamassakin asiassa tämän toipumisen taipaleella. Päänsisäinen dialogi – gotta love. Valitse siinä sitten viisaasti, kun tunne yllyttää toimimaan toisin.

Ihan hullua on myös se, että olen kaivannut sairaalaan. Olen miettinyt, että mikä hitto mua vaivaa. Että miksi? Mutta sillekin sain ymmärrystä. On helpompaa olla muiden ohjailtavissa, turvassa turvallisten seinien sisällä, ehkä myös heittäytyä siksi lapseksi tai tässä kohtaa nuoreksi, joka saa kapinoida. Siellä joku asettaa ne rajat ja säännöt. Nyt kun se ”herra” olen minä, yhdessä kehossa, yhdessä ruumiissa, samassa paketissa tuo kaikki, niin voin kertoa, että helppoa ei ole. Muutos on aina vaikeaa, töiden aloitus on ollut henkisesti rankkaa (vaikka myös palkitsevaa) ja oma jaksaminen huolettaa. Enää en kuitenkaan pelkää sitä, ettenkö toipuisi. Toivun. Koko ajan. Mutta, onko tuttu helvetti parempi, kuin tuntematon taivas? Olen niin varma, ettei. Mun on vaan pakko itseni, oman hyvinvointini ja toipumiseni jatkumisen kannalta pitää pää pinnalla. Olen fiksu, pystyn siihen.

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli Terveys