Pimeimmästä mustasta ylös taas.

Mun on tehnyt mieli viime päivät kirjoittaa ja purkaa tunteitani ja tuskaani tänne, mutta olen antanut sen sijaan asioille hiukan aikaa ja pölyn laskeutua. Vielä toipumisen tiellä matkaavalle kaikenlainen ylimääräinen kuormitus tai draama aiheuttaa aika nopeasti takapakkia. Riippuu tietenkin tilanteista ja asioista, mutta pääasiassa ne hidastavat, ovat normaalia suurempia vaikeuksia ja aiheuttavat myös paljon suurempaa ponnistelua, kuin täysin terveelle* ihmiselle (*edelleen tosin vihaan määrittellä itseäni varsinaisesti sairaaksi.) Määritelmät eivät kerro yhtään mitään mistään.

Jouduin viikonloppuna tilanteeseen, joka osui yhteen kipeimmistä haavoistani – riittämättömyyden tunteeseen. Asiat on onneksi selvitetty (ja loppu hyvin, kaikki hyvin) mutta silti melkoisen mylleryksen keskelle pääni sisällä jouduin ja edessäni seisoi tuo mainitsemani, pahin pelkoni – minä en ole mitään. Olen riittämätön. Itselleni ja muille.

Toisinaan ihmisten ymmärtämättömyys ja tietämättömyys tästä tilanteestani saavat aikaan vaan entistä suurempaa vahinkoa. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, että kaikki mielialahäiriöt, mielen sairastuminen, mielen väsyminen yms. ovat edelleen tänäkin päivänä jollain tavalla tabu, vaikka yksi jos toinenkin avoimesti on kertonut viime aikoina kärsineensä jos minkälaisesta elämänsä varrella. Ja kuinka normaalia se todellisuudessa onkaan, kaikki eivät vain puhu näistä. Minä puhun ja minua se on auttanut. Olen myös puhumalla auttanut muita vastaavissa tilanteissa olevia vertaisia. Yritän uskaltaa olla avoimesti tällainen, kuin olen. Lääkärini on todennut minulle ääneen äärimmäisen monta kertaa, että Suomessakin joka toinen ihminen sairastaa elämänsä aikana masennuksen tai jonkinlaisen ahdistuksen. Ja se ei ole yhtä kuin hulluus. Sen vakuutteleminen ja todisteleminen, tai jollakin tavalla muille selittäminen on todella raskasta.

Jos sairastat vaikkapa syövän, ei kukaan tule sinua sillä asialla kiusaamaan. Tai varoita sinusta muille, että hei, sillä on sitten syöpä. Samalla tavalla kuin syöpä voi tulla kenelle tahansa, voi tulla masennuskin. Jopa aika salakavalasti. Me ihmiset emme ole mitään mestareita tunnistamaan aina omia rajojamme tai kehon, tai mielen antamia varomerkkejä.

Tietämättämyys ja ymmärtämättömyys aikaansaavat aivan turhia pelkoja, vääriä käsityksiä ja olet jatkuvasti suurennuslasin alla. Kaikki tekemäsi, kaikki sanomasi, käytöksesi analysoidaan eri tavalla, kuin ”täysin terveiden”. Aina voidaan perustella kaikki sillä, että ”no, se on sekaisin!”

Joskus minusta tuntuu, että koska olen vielä psyykkisesti heikommilla vesillä, voidaan sitä käyttää aseena minua vastaan. Ja sitä on käytetty. Sehän romuttaa vaan entisestään käsitystä itsestäni. Sellaisina hetkinä, kun sairauteni tai läpikäymäni helvetti käännetäänkin niin päin, että minua kannattaisi varoa tai minulta pitäisi ihmisiä suojella, se sattuu äärimmäisen paljon. Mitä minussa on sellaista, että muiden ihmisten täytyisi kääntää selkänsä pois? Eikö masennuksen läpikäynyt ansaitsisi samanlaista kohtelua – rakkautta, välittämistä, ymmärrystä ja tukea, kuin muutkin ihmiset? Usein vielä masennuksen taustalla on jo ihan valmiiksi se ajatus, ettei ole mitään. Silloin se, että sinua vielä lyödään entistä kovempaa, saa tuon ajatuksen jotenkin… todeksi.

Terapeuttini eilen sanoi minulle, että ihmisten, joita lähelleni päästän, pitäisi arvostaa ja suuresti kunnioittaa, ihailla sitä, minkä kiirastulen läpi olen kulkenut viimeisen vuoden aikana. Suoranaisen maanpäällisen helvetin. Se ei ole mikään pikkujuttu, että olen tässä. Kaikki eivät selviäisi eivätkä selviä. Tosin viime päivinä en ole oikein osannut arvostaa kulkemaani matkaa oikein itsekään. Olen katsonut peiliin kyyneleet silmissä ja miettinyt, että en ansaitse mitään hyvää. Tuollaisina hetkinä, kun minut lyödään totaalisesti maahan, ajattelen itsestäni, että olen arvoton, riittämätön, kelpaamaton, huono, nolla verrattuna kaikkiin muihin ihmisiin. En näe tulevaa, en näe valoa, en näe, että asiat voisivat kääntyä parhain päin. En noina hetkinä näe yhtään syytä jaksaa eteenpäin, yhtään syytä jaksaa taistella tai enää olla täällä. Silti sisäinen taistelijani taistelee. Tässä sitä taas ollaan. Tuostakin selvitty. 

Lainaan loppuun ystäväni Anna Taipaleen tekstiä, jonka luin tänään ja se jotenkin kolahti juuri tässä hetkessä;

”Oman arvon löytämisen ydin on tämä: saat itse valita ja löytää arvosi. Kukaan muu ei päätä, voiko sun elämässä olla rakkautta vai ei. Eivät edes haavasi ja arvottomuudentunteesi. Usein me ollaan vaan opittu, että joku muu päättää ja että meidän pitää kelvata, eheytyä, henkistyä, olla parempi tai enemmän sitä tai vähemmän tätä. Rakkaudella ei ole sulle ehtoja. Itseasiassa rakkaus ja valo on sussa jo, vaikka miten älyttömältä kuulostais eikä hajuakaan, että miten niin muka. Mieli vastustaa ja ihmettelee, sydän tietää. Susta saa tuntua hyvältä itsesi kanssa, omassa elämässäsi. Ja kyllä – sen löytäminen ja kokeminen ON mahdollista.”