Eilisen postaukseni (kenties) lukeneena ymmärrät, että olen juuri nyt äärimmäisen väsynyt. Olen ollut koko päivän jonkinasteisessa dissotilassa ja syystä. Tuo disso, ts. ”sulkutila” iskee helposti edelleen jonkinasteisena päälle, kun on niin vaikeita tunteita käsiteltävänä. Niinkuin nyt on. Tänään on myös vaikea päivä.

Minulla oli varattu aamuksi aika viimeistä kertaa minua hoitavalle lääkärille. Organisaatiomuutosten vuoksi oma lääkärini vaihtuu. Tätä olen pelännyt ihan koko ajan. Olen ollut lääkäriini enemmän kuin tyytyväinen. Olenhan kertonut moneen otteeseen, miten hän osaa kertoa tilanteestani ymmärrettävästi, tukee, ohjeistaa, antaa voimaa, uskoo minuun, on äänittänyt puhelimeeni rauhoittumisharjoituksia ja kirjoittanut erilaisia tsemppikirjeitä. Joka kerta hän osaa selventää minulle hyvin, missä mennään ja olenko toipumisen matkallani missä kohtaa. Tänään tapasimme (mahdollisesti) viimeisen kerran.

Hain aamulla hänelle kimpun vaaleanpunaisia ruusuja ja kirjoitin korttiin; 

”Kiitos sinulle, että olet luonut uskoa taas elämään. Olet ollut suuri lohdun ja avun tuoja matkani varrella. Kiitän sinua sydämeni pohjasta.”

Kyyneleiltä ei meinannut tulla loppua. Mutta tälläkin kertaa, hän kertoi miten hienosti toipumiseni etenee, miten hienosti olen selättänyt jo yhden vaiheen tällä matkalla. Ja kaikki tämän hetken tunteet (vaikka hankalia ovatkin) on hyvä läpielää, jotta taas pääsee eteenpäin. Olen kuulemma tehnyt paljon töitä itseni eteen. Se tuntui hyvältä kuulla. Hän piirsi skeemakartan tilanteestani ja selitti, mitä minun tulee tehdä helpottaakseni oloani ja mistä mikäkin johtuu. Sain myös jälleen kirjeen, jota olisi hyvä muistin virkistykseksi välillä lukea. Tässä kohdassa ne hankalat tunteet eivät ole 30-vuotiaan naisen tunteita, vaan hylätyn lapsen tunteita. Kipeitä, vaikeita, mutta hyödyllisiä. Sain ohjeeksi halata illalla isoa nallea niin kauan, että rauhoitun. Tämä voi kuulostaa maallikon korvaan ihan pimeältä, koska olenhan aikuinen. Olen, olen aikuinen, mutta sisälläni asuu ja elää vahvasti pieni tyttö. Sitä tyttöä pitäisi osata hoivata ja helliä, jotta se jossain kohtaa integroituu aikuiseen minuun, eikä elämä enää ole näin rankkaa ja vaikeaa. Ja siitä pikkuhiljaa väistyy masennuskin. Ensi keväänä tilanne on kuulemma taas aivan toinen, kuin viime keväänä tai nyt tänä keväänä. Koko ajan toipuminen etenee, mutta hitaasti.

Tuosta eilisestä vielä sen verran, että se kaikki sattuu sitäkin enemmän, koska minussa vahvasti oleva ns. rankaiseva ja vaativa moodi (joka on myös yhtä kuin itseen kääntynyt viha) ikäänkuin ”uskoo”, että minulle sanotut loukkaukset on totta. Tai ne menee tavallaan suodattimesta ”helpommin läpi”. Sekä se, että elän hylätyn lapsen tunteita, on tuollainen rankka torjuminen ja poistyöntäminen paha triggeri, tietenkin. Pahinta ehkä kuitenkin on se, että siinä kohtaa, kun sinä olet tavallaan (tai ei mitään tavallaan, vaan että oletkin) VIRALLISESTI (!) psyykkisesti heikommassa asemassa, on sinusta helppo tehdä syntipukki. Olethan kuitenkin hullu, epätasapainoinen, aivan pimeä. Mielestäni kuitenkin diagnostisesti vaikka olisi mikä masennus, tai ahdistus, ne ei ole yhtä kuin hulluus. Tästä olen kirjoittanut ennenkin. Hulluus on jotain aivan muuta. Lääkärini kertoi, että masennusta ja ahdistusta potee joka toinen suomalainen. Ollaanko me kaikki puolet suomalaisista sitten hulluja, epätasapainoisia, pimeitä? Mitä on hulluus? Mielestäni sellaiset ihmiset ovat hulluja, epätasapainoisia ja pimeitä, jotka OIKEASTI käyttävät toisen heikkoa asemaa ja sairautta, tai luottamusta ja avoimuutta aseena toista vastaan. Sehän on henkistä väkivaltaa ja henkisen väkivallan käyttäjät on pimeitä. Sitä tehdään pönkittääkseen omaa asemaa tai oman pahan olon purkamiseen, oletan. Näillä tämänkaltaisilla ihmisillä taas harvemmin on mitään diagnooseja, koska he eivät hakeudu hoitoon, (eivätkä millään tapaa tajua tarvitsevansa apua tai olevansa sairaita). Mielestäni nämä seikat täyttää paremmin hulluuden merkit, kuin, että olet itse koko ajan aivan kartalla mitä mielessäsi, kehossasi ja tunteissasi tapahtuu. Ja että sinulla pysyy todellisuudentaju. Niin, ja mikä tärkeintä – se tapa, miten kohtelet muita ihmisiä.

Epätasapainotila vetää puoleensa samankaltaista energiaa, epätasapainoa. Niin elämässä, kuin ihmissuhteissa. Sen tajusin tänään. Siksi olen vetänyt magneetin lailla tämänkaltaisia ihmisiä puoleeni. Ja onneksi tajuan sen nyt. Tästä nyt oppineena;

– Pysyn tuttujen, turvallisten ihmisten läheisyydessä.

– Minimoin kaikki riskit, mitkä voivat olla minulle vahingollisia.

– Teen asioita, jotka sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä ovat minulle hyväksi.

– Pidän itsestäni kaikinpuolin huolta ja suojelen yksityisyyttäni.