Tämäkin on vaihe – sanotaan. Erilaisia vaiheita. Jatkuvasti. Onhan elämä sellaista kai ihan ilman mitään tällaistakaan. Vaiheita. Jatkuvaa muutosta.

Nyt elän taas sellaista kummallista rutiinittomuuden, jaksamattomuuden, motivattomuuden, kipuilun vaihetta. On vaikea pitää kiinni mm. unirytmeistä. On vaikea pitää kiinni velvollisuuksista tai hoitaa tärkeitä asioita. Vaikea pitää kiinni mistään. Mieluummin pakenen. Nyt tuntuu, että on liian vaikea kohdata asioita. On helpompi paeta. En ole koskaan ollut pakenija. Sen edestään löytää, minkä taakseen jättää. Samalla tiedän sen. Ja se lisää ahdistusta. Elämästä ikäänkuin puuttuu punainen lanka. En tiedä mihin suuntaan menisin? Mitä tekisin?

Vointi on hiukan romahtanut, mutta siihen on syynsä. Se tuntuu hiukan paremman jakson jälkeen rankalta.

Eilen muistutin itseäni asioista, jotka ovat muuttuneet. Jatkuvasti asiat on menneet parempaan ja muuttuneet. Muttei se ole suoraviivaista. Tulee näitä vaiheita ja usko itseen on koetuksella. Silloin pitäisi vaan antaa hengityksen kulkea, huokaista syvään ja antaa olla. En voi taistella. En voi paeta. On hyväksyttävä. Oltava armollinen. Kärsivällinen. Ottaa jokainen päivä kerrallaan vastaan sellaisena, kuin se annetaan. Tiedän nämä asiat, mutta vaikeampaa on elää niiden mukaan.

Nyt on, mitä on. Tämä olotila, ajatukset ja tila on nyt juuri tässä hetkessä tarpeen ja oikein. Se on tässä kohtaa normaalia. Se muuttuu. Muotoutuu. Menee parempaan. Minä muutun, toivun, kuntoudun, vähitellen… Vähän epävarmasti, mutta varmasti.