Olin tänään kuuntelemassa Katri Syvärisen luentoa (hänen omakohtaisesta) uupumuksesta. Aihe kosketti minua tietenkin niin paljon, että omat kokemukset vilisi silmissä, kuin filminauha. Tunteet nousi pintaan. Teimme illan aikana pari meditaatioharjoitusta, ja molemmilla kerroilla kyyneleet kirposi silmiin. Tuli tukala olo. Ajatukset poukkoili, meinasin jopa lähteä kesken illan pois. Onneksi en kuitenkaan lähtenyt.

Olen viime aikoina eri hetkinä huomannut surevani sitä, mitä minulle tapahtui. Sitä, miten loppuun minun piti palaa että tajusin, että nyt on pysähdyttävä. Siinä kohtaa, kun elämä kirjaimellisesti pysäyttää sinut, kun päivän ainoa tavoite on selvitä, tajuaa viimein, miten pitkälle on antanut tilanteen mennä. Miten kauan on huhkinut menemään oman hyvinvointinsa kustannuksella. Kukaan muu ulkopuolellahan ei välttämättä sano sinulle, eikä näe sitä, miten lopussa kenties olet. Kukaan muu ei aseta jaksamiselle rajoja, kuin jokainen itse. Ja se on ollut minun pakko oivaltaa tämän tapahtuneen myötä.

Tänään terapeuttini sanoi minulle, että ”sinä et ole Miia pitkään aikaan kysynyt minulta, että mikä minussa on vikana!” Se oli aika iso juttu, ja terapeuttinikin mielestä olen työskennellyt /ja työskentelen jatkuvasti) mieleni kanssa kohti sitä hyvää, tasapainoisempaa, eheämpää lopputulosta. Olen myös sanonut ääneen olevani viisas. Olen huomannut sanovani, että olen vahva. Olen myös neuvonut ystävääni hankalassa ihmissuhteessa sanoin; ”älä kadu mitään, kaikki matkallemme tulevat ihmiset ovat opettajia”. Tämäkin on opettanut minulle, no, elämä. Terapeuttini sanoi minulle myös tänään sitä, että jokainen meistä tarvitsee toista ihmistä ”johonkin”. Niin raadolliselta, kuin se näin kuulostaakin, on eri ihmissuhteet elämässä tyydyttämässä jotain tarpeita. Puhuttaessa nyt seurustelusuhteista, ystävyys-suhteista tai mistä tahansa ihmissuhteista. Hyvänä esimerkkinä se, että joskus joku ihminen, joka pitää ”ulkopuolista järjestystä”, voi olla tarpeen, jos oma päänsisältö on ikäänkuin sekaisin. Se tuo tasapainoa, vaikka ei tietenkään pitkällä tähtäimellä toimiva ratkaisu olekaan. Tämä oli minusta aika mielenkiintoinen pointti. Välillä siis terapiassa oivaltaa yhdellä kertaa monia asioita, ja toisinaan asiat ei ikäänkuin ”etene mihinkään”. Mutta nämä oivallukset ovat niitä tärkeitä juttuja, joihin tulee tarttua. Terapeutti haastaa, kyseenalaistaa, peilaa. 

Kävelin siltä luennolta kyynelsilmin kotiin, menin merenrantaan istumaan, katsomaan auringonlaskua, meressä uivia sorsia ja nautin, kun ilta oli niin lämmin, että tarkenin nahkatakissa ja mekossa. Ei tullut kylmä ollenkaan. Meri ja ilta-aurinko on minulle voimaa tuovia elementtejä. En niinkään nauti kirkkaasta päivänpaisteesta, (se jopa ahdistaa niinkuin joskus olen kirjoittanut), vaikka ehkä sekin aikanaan siitä muuttuu. Sisiliasta, viime kesältä, minulla on muistissa ns. turvapaikkakokemus altaalta. Palaan siihen mielikuvaan usein, kun haluan rauhoittua. Menin usein iltaisin aurinkotuoliin makaamaan viltti päällä, katselin vaaleanpunaista taivasta, annoin tuulen kulkea iholla ja kuuntelin lepakoiden siipien kahinaa. Ne lenteli altaan yllä joka ilta kun aurinko alkoi laskea ja alkoi vähän hämärtää. Siinä oli hyvä hengittää.

Tällaisia voimaannuttavia hetkiä, asioita, maisemia on hyvä olla. Vaikka sitten mielikuvina. Vaikka ihan kuvittellisina. Niillä on suuri merkitys ja niiden avulla voi hetken aikaa antaa mielen levätä ja vaeltaa jonnekin toisaalle. Usein viime vuonna kun en saanut nukuttua, iltalääkkeiden ottamisen jälkeen kuuntelin Spotifystä sateenropinaa, kuvittelin itseni autiolle aurinkorannalle (jossa satoi) ja jossa makasin teltassa makuupussiin kääriytyneenä. Siihen mielikuvaan usein nukahdin muutamaksi tunniksi. Tällä tavalla yritin saada mieltä pikkuhiljaa rauhoittumaan, hellittämään ja se auttoi unensaannissa tosi hyvin. Syyskuussahan minä vasta aloin kunnolla nukkumaan. Eli olen käytännössä nukkunut vasta 8 kk.

Tänään olen jostain syystä murehtinut paljon sitä, että pystynkö tekemään syksyllä täysipäiväistä työtä? Entä jos en? Minua pelottaa eniten se, että en pystyisi. Tässä maailmassa kun on ”oltava elämässä kiinni”, että pärjää. Taloudelliseen ahdinkoon joutuminen olisi kamala ajatus. Vaikka tahdon luottaa, että asiat menee aivan varmasti järjestykseen. Ovathan ne menneet tähänkin asti. Kaikista pahimman olen jo jättänyt taakseni ja siitäkin selvisin. Täytyisi luottaa elämään. Enhän minä enää muutenkaan sillä tavalla pelkää mitään. Ennen elin peloista ja suorituskeskeisyydestä käsin.

Kaivoin äsken ystävältäni saadun kirjasen ”Miian ajatusten ja tunteiden kirjan” esiin ja etsin, josko tälle päivälle tasan vuoden takaa olisi jotain tekstiä. Ja onhan siellä. Lainaan loppuun tekstistä muutamia kohtia;

”Rauhoittavien voimin pärjään, muuten en.”

”Tulin taksilla tänne sairaalalle. Joudun siis tähän ahdistukseen ja sekavuuteen syömään jatkuvasti Opamoxeja ja toi sekavuus ei hellitä hetkeksikään.”

”Pelkään, että teen itselleni jotain.”

Tältä päivältä voisin kirjoittaa;

”Pärjäsin ilman rauhoittavia koko päivän.”

”En ollut sairaalassa. Heräsin omasta kotoa, ystävä vieressä. Minulla oli terapia ja menin sen jälkeen akupunktioon. Tiskasin ja siivoilin. Ja menin vielä luennolle. Minulla ei ole erityisen sekava olo, enkä ole tarvinnut Opamoxeja.”

”En pelkää, että teen itselleni jotain. Itsetuhoimpulssit ovat jääneet pois”.

Tässä on se maisema Etnan juurelta, johon tahdon palata aina uudelleen ja uudelleen.