Aamulla heräsin taas tyhjyyden tunteeseen. Kun ei vaan tunnu yhtään miltään. Vaikka miettisin jotain mukavaa, (mitä vaikkapa alkava päivä tuo tullessaan) niin ei – en vaan tahdo tavoittaa ilon tunnetta.

Kävin Annen kanssa Lilla Robertsissa aamiaisella ja olin aamulla pitkästä aikaa vähän dissosioitunut. Musta tuntui siltä, että puheen tuottaminenkin oli haastavaa. Aivan kuin en olisi täällä. Ahdistusta. Meinasin ottaa lääkkeen, mutta olo helpottui pikkuhiljaa Annen kanssa jutellessa ja myös siitä tunteesta, mitä kuuma kahvikuppi tuotti käsien välissä – lohtua, turvaa. Se maadoitti. Sain Annelta myös ihanan kaulakorun. Sellaisen suojelevan käden (sillä kädellä on punaista kynsilakkaa). Se on maailman kaunein! Huomaan nyplääväni sitä koko ajan. 

Mutta vielä palatakseni tuohon mainitsemaani tyhjyyden tunteeseen. Tämä voi liittyä osittain myös kai lääkitykseen (että on ikäänkuin turta), mutta myös uupumukseen, väsymykseen. Tein eilen aika paljon asioita. Tapasin mun ystävää ja hänen pientä poikavauvaa, käveltiin ympäri aurinkoista Helsinkiä, kävin työpaikalla sopimassa muutaman tunnin työvuoroja tuleville viikoille, olin akupunktiossa ja illalla vielä leffassa. Yhteen päivään mahdutin kaikenlaista ehkä liian paljon. Mutta energiaa oli, enkä kokenut, että olisin kauhean väsynyt. Illalla kuitenkin pää oli vähän ylikierroksilla ja nukahtaminen oli normaalia hankalampaa. Siitä tiedän, että on tullut ehkä tehtyä liian paljon. Pitäisi osata löytää omat jaksamisen rajat tässä hetkessä, sopiva määrä kaikkea. Helposti se menee siihen, että joko teen täysillä tai en ollenkaan. Käytiin Antonian kanssa katsomassa Beauty And The Beast. Ah! Se oli upee leffa. Ihanat musiikit, aivan ihana elämys, sai nauraa ja liikutuin, monta kertaa. Huomasin uppoutuvani tarinaan niin, että unohdin täysin välillä olevani elokuvateatterissa. Se teki tosi hyvää, irtautua hetkeksi omasta elämästä, ihan kaikista voimaa vievistä ajatuksista ja olla ikäänkuin osana satua. Tuota tapahtuu todella harvoin, jos koskaan. Suosittelen lämmöllä.

Sunnuntaina kävin yksikseni haukkaamassa happea, 6,5 km lenkillä ja sen jälkeen sain viimeinkin siivottua. Ulkoilu antoi sen verran energiaa, että sain tiskit tiskattua ja sen jälkeen siivottua vielä kaiken muunkin, samoilla ulkoilusta saaduilla energioilla. Lauantai kun taas oli aivan päinvastainen. Olin aivan lamaantunut, voimaton ja uupunut. Onneksi päivissä on vaihtelevuutta. Että on näitä parempiakin. Välillä tuntuu, että vointi junnaa enkä mene suuntaan enkä toiseen. Muttei se ole totta… Kun katsoo kaikkea isossa kuvassa. Ihan jo se, jos palaan päiväkirjateksteihin, niin marras,-/joulukuu on olleet paljon haastavampia, kuin mitä mun vointi on nyt. Eli eteenpäin mennään, vaikkei se mitään nopeaa nousukiitoa olekaan.

Jos mietin aikaa tasan vuosi taaksepäin, olin todella huonossa kunnossa. Siitä on menty pitkälle. Tätä minä toistelen. Ja kuitenkin parempaan on menty suhteellisen lyhyessä ajassa. Siitä varsinaisesta romahtamisesta on vasta kuitenkin se vuosi (tai, reilu vuosi). Ja sellaisesta voinnista kuntoutuminen todella vie aikaa. Olen itse ajatellut, että se unettomuus ja voimakas ahdistus pikkuhiljaa johti masennukseen, vaikka voihan se olla niinkin, että masennus kummitteli siellä kaiken takana. Sitä on vaikea sanoa, oliko se syy vai seuraus. Mutta en kokenut, että olisin ollut näin syvällä pimeydessä, ennen unettomuuden jatkuttua pidempään. En edes tiennyt, että mieli voi mennä näin.. no, mustaksi. Muistelin eilen hetkiä, kun makasin sohvalla pidellen päätäni. En kestänyt mitään ärsykkeitä. Pää oli ihan kaaoksessa, sekaisin, täynnä ääntä ja meteliä ja sotkua. Se tuntui siltä, kuin olisi krapula ja humala samanaikaisesti potenssiin tuhat. Uskoakseni tämä johtui pitkän unettomuuden, voimakkaan ahdistuksen sekä useiden eri lääkitysten kombosta. Muistan, etten kyennyt nukkumaan enkä olemaan hereillä. Tuokin hetki vei minut lopulta päivystyksen kautta osastohoitoon. Se oli aivan kauheaa. Pelkäsin kuollakseni, etten pääse eteenpäin. Siinä ei voinut rauhoittua eikä tehdä yhtikäs mitään. Osastolla onneksi sain sitten rauhoittavaa, kuuntelin päivät makuuasennossa vain jotain rauhoittavaa musiikkia ja taisin tuona kertana jonkin verran nukkuakin. Minulta ei vaadittu yhtään mitään. Menin sinne ikäänkuin keräämään voimia.

Eilen oli tullut postissa lääkärin B-lausunto työkokeilun jatkoa varten (koska minusta ei vielä ensimmäisen työkokeilujakson päättyessä, eli aivan pian, ole mitenkään aloittamaan kokoaikaisesti taas. Ei olla päästy tuntien nostossa 3 kk aikana siihen pisteeseen, että se olisi mahdollista. Lähellekään). Nyt on aikaa sitten rauhassa pikkuhiljaa yrittää nostaa tuntimääriä heinäkuuhun mennessä niin, että se kokoaikainen työhönpaluu olisi viimeinkin syksystä sitten mahdollista. Tuntuu hurjalta, että kaikki alkoi pikkuhiljaa syksyllä 2015 ja nyt eletään jo vuotta 2017. Tää aika on mennyt tosi nopeasti ja samalla äärimmäisen hitaasti. Aivan kuin unessa. Jotenkin ohi. Se, mikä tuossa lääkärin lausunnossa oli positiivista (vaikka muutenhan se on aina aika raskaannuttavaa luettavaa); F32.1 Keskivaikea masennustila – osittainen remissio. Remissio tahtoo sanoa osittaista oireiden häviämistä, pysähtymistä. Se oli aivan uusi ”maininta”. Mietiskelin eilen, miten voikin tässä kohtaa olla muka noin, kun olen ollut äärimmäisen huonona, mutta lääkärini näkee kuitenkin kokonaiskuvan. Hän on nähnyt taipaleeni alusta saakka. Diagnooseihin ei tietenkään liiaksi saa samaistua. Mutta. Toihan on loistava juttu. Osittainen remissio. Eli kohti parempaa mennään, myös paperilla.

”Se miten ajattelet vaikuttaa siihen mitä tunnet, joka taas vaikuttaa siihen mitä teet.

Jos haluat muuttaa sitä mitä teet, muuta sitä miten ajattelet.”