Toisinaan tulee hetkiä, jolloin saan kiinni sisäisestä rauhasta.

Aina tuon tunteen saavuttamiseen ei auta nekään keinot, jotka auttoivat esimerkiksi silloin, kun olin ”terve” (tosin vihaan määritellä itseni sairaaksi, pikemminkin ajattelen tämän olevan väliaikainen tilanne, luonnollinen jatkumo kokemilleni asioille. Enkä halua identifioitua sairaaksi. Se kun en ole minä. Se ei ole ollenkaan koko totuus minusta.)

Ennen saatoin saada rauhan tunteen vaikkapa lenkkipolulla kauniita maisemia,- tai joessa uivia sorsia katsellessa, joogatunnilla lempi asanassa, hierojalla, tms. Nykyään voi olla, että lähden joogatunnille olettaen, että olo siellä takuulla tyyntyy, saan mielenrauhan ja täysin uudenlaisen, erilaisen olotilan – aina ei kuitenkaan käy niin. Sama meditaatiotunnilla. Aina mieli ei tyynny. Eikä se vastaankamppailu ainakaan auta asiaa. Ja se pitäisi hyväksyä. Se on täysin ok. Eikä näitä kokemuksia tule välttämättä aina muutenkaan, (ei siis koske pelkästään mielensä kanssa kamppailevia ihmisiä). Mutta, tottahan se on, että tässä elämäntilanteessa on huomattavasti haasteellisempaa saada mieli ja keho tyyneksi. Viime aikoina olen saanut hetkittäisiä rauhan tunteita lukiessa kirjaa (viimeksi Echart Tollen Läsnäolon voimaa, lämmin suositus), juodessa aamukahvia täysin keskittyen siihen, akupunktion jälkeen (se todella auttaa!) ja eilen illalla – kuin tyhjästä. Tästä halusinkin kirjoittaa…

Yhtäkkiä pystyin olemaan vahva. Rauhallinen. Viisas. Pääasiassa olen jatkuvasti tarvitseva ja epävarma. Lääkäri perjantaina kertoi, että nyt turvaton lapsi minussa on valloilla ja vaativa / rankaiseva puoli on läsnä. Mutta jotenkin sain eilen mieleni, olotilani käännettyä toiselle taajuudelle. Pystyin ajattelemaan, että kaikki on riittävän hyvin juuri nyt. Pystyin hyväksymään elämäntilanteen ja sen tuomat haasteet tietäen, että en ole yksin. Jopa mietin, että teen jääkaapin oveen listan asioista ikäänkuin muistutuksesi, mitä usein epäilen. Tai mitkä tärkeät asiat meinaan unohtaa. Esimerkiksi sen, että minua ihan oikeasti r a k a s t e t a a n. Nämä viisauden häilyvät hetket eivät kestäneet kovin kauaa, mutta se oli voimaannuttavaa. Se tuli minusta, ei mistään muualta. Minussa on sisäistä viisautta ja taidokkuutta, vaikkakin se on nyt suurimmaksi osaksi piilosalla kaiken muun alla. Tällä hetkellä lueskelen Lissa Rankinin Terveeksi mielen voimalla -kirjaa, josta lainaan loppuun vielä pätkän;

”Suurin osa meistä joutuu elämään vilpillistä elämää – jatkuvasti, järjestelmällisesti. Ei voi olla vaikuttamatta terveyteen, jos päivästä toiseen puhuu toisin kuin tuntee, matelee jonkin sellaisen edessä, josta ei pidä ja on iloitsevinaan sellaisesta, mikä tuo vain epäonnea. Hermostomme ei ole mielikuvitusta, se on osa fyysistä kehoamme, ja sielumme on olemassa tilassa, sisällämme, kuten hampaat suussamme. Sitä ei voi loukata ikuisesti ilman rangaistusta”