Nyt olen joulunvietossa, mutta ajattelin palata tämän aamulla aloitetun aiheen pariin vielä, niinkuin lupasin. Sitten alkaa mun pieni joulutauko näistä aiheista. Ainakin pyrin siihen. Voisin keskittyä näiden asioiden pohtimisen sijasta itseni hoitamiseen; läheisten seuraan & lepoon.

Tosiaan, oman mielen ja kehon romahtamisen ymmärtäminen oli todella vaikeaa. Olin hätää kärsimässä, ihan kirjaimellisesti, että mitä minulle tapahtuu? Kokemukset vuodeosastolta eivät olleet juurikaan kovin positiivisia. Yhdellä kerralla hoitajat ottivat etäisen roolin, koska ajattelivat, että ahdistuksesta jatkuva puhuminen ei auta minua, eikä vie minua eteenpäin. Omahoitajakeskustelut pidettiin minimissä, muuten minun hätääni ei kuultu. Se tuntui todella pahalta. Lukittauduin huoneeseeni toivoen, että joku tulisi kysymään miten voin. Makasin sängyssä, enkä tullut sieltä mihinkään. Yhden sunnuntain makasin tuijottaen kattoon ja toivoen, että edes JOKU tajuaisi, että tarvitsen olkapäätä. Kukaan ei tullut. Olisin voinut kadota, eivätkä ne olisi huomanneet mitään. Siltä se ainakin tuntui. Kai sekin joku hoitotaktiikka oli, mutta tuntui todella epäreilulta. Kadehdin muita potilaita, joita kuunneltiin ja joiden kanssa keskusteltiin, ja he saivat ymmärrystä osakseen. Kadehdin ja koin epäoikeudenmukaisuutta. Minä olin niin ahdistunut ja sekaisin, että minut jätettiin sen hädän kanssa kärsimään ihan itsekseni. Se oli kamalaa. Muistankin, että sillä kerralla masennukseni syveni, enkä enää kyennyt puhumaan, en iloitsemaan mistään ja dissosioin paljon. Menin jotenkin ihan jumiin, lukkoon, omiin tiloihin. Toivoin, että minut huomattaisiin. Olihan se ydinongelmani. Joten torjuminen pahensi tilaani huomattavasti. Se on niin kamalan tärkeää, miten tulee kohdatuksi, kun on heikoimmillaan…

Yksi kamala kokemus liittyi tähän Haartmannin päivystyksen lähihoitajaan, joka tarjoili minulle sitä mansikanmakuista nestemäistä Diapamia. Se jätti minut kompuroimaan omiin jalkoihini, oman onneni nojaan. Horjumaan pitkin poikin ja oksentelemaan. ”Sinä voit jäädä siihen hoippumaan, tai mennä kotiin, me ei voida tehdä sulle mitään tämän enempää!” Tunsin itseni niin surkeaksi ja huonoksi. Yritin todistella sitä, etten ole ”sellainen ihminen”, millaisena ne minut päivystyksessä näkivät, mutta nehän näki minut vain sellaisena. Sain aivan erilaista kohtelua, kuin olin tottunut ”normaalina itsenäni” saamaan. Yhtäkkiä olinkin psykiatrian potilas, käytännöllisesti katsoen varmaan heidän mielestä siis hullu. En siis ansainnut normaalia kohtelua kai? Se oli ihan kamalaa. Siinä tuli toinen suuri torjumisen kokemus. Hylkäämisen kokemus. Kaikki vanhat traumat siis toistivat itseään hoitohenkilökunnan taholta. Ja tajusin, että hyvänen aika, näinkö psyykkisesti sairaita ihmisiä kohdellaan? Ihan kuin he olisivat valinneet tilansa. Eihän kukaan ole. Jokaisen tulisi saada tulla kohdatuksi. Saada ymmärrystä osakseen. Hoitoa. Mielestäni se ei tämän taipaleen aikana aivan nappiin mennyt.

Muistan myös, kun akuuttipäiväsairaalassa kysyin lääkäriltä, että mikä tämä tila on? Pystyin siis katsomaan suoraan eteenpäin, en luomaan katsekontaktia. Olin silloinkin sellaisessa oudossa ”leijuvassa” olotilassa, tajusin, että en ole ihan läsnä tässä samassa maailmassa. Olin silloin saanut hoitopaikan läheisten painostuksesta. He eivät enää kestäneet katsoa valvomistani, hätääni, ahdistustani, sekoiluani. Sain tavata lääkärin & sain vuodeosastolta osastopaikan. Mutta se oli todella työn ja vaivan takana! Lääkäri mietti tuota kysymystäni hetken, pohti, myhäili, ja totesi ”nisäkkäät, hmm, kuten kilpikonnat joskus menevät omaan kuoreensa!” En saanut muuta selitystä. Okei. Minua verrattiin siis johonkin eläimeen. Onko minulla jotain, mitä kukaan ei ole ennen nähnyt? Onko tämä joku uusi sairaus, mistä kenelläkään ei ole kokemusta? Onko ahdistus oikeasti sitä, että ihminen menee näin helvetin sekaisin? Myöhemmin tajusin, että se oli dissosiaatiotila. Suojautumistila. Menin kuoreeni. Kyllä. Mutten tajunnut siinä, mistä oli kysymys. En kai, kun kukaan ei kertonut.

Minä muistan, että avasin käsilaukkuani, suljin sitä, avasin taas, saatoin mennä tekemään jotain ja palata takaisin, toistaa itseäni. Se oli pakonomaista, en voinut hallita sitä. Tajusin, mitä tein, mutten voinut lopettaa. Se oli ahdistusta. En tiennyt mitä se oli. Muistan, että ympäristö meni hurjan nopeasti tai hitaasti. Tavarat putoili käsistä, kerrankin hajotin iPhoneni sairaalan lattialle pieniin palasiin. Sen jälkeen menin entistä enemmän solmuun, että nyt vielä sekin hajosi. Toistelin ääneen moneen otteeseen, että iPhone meni rikki. Sormenpäät täynnä pieniä lasinsirpaleita yritin siivota niitä palasia lattioilta, ettei huonekaveri polje niiden päälle. Lääke onneksi toi minut takaisin tähän maailmaan. Ajattelin, etten koskaan selviä enää ilman rauhoittavia. Että ilman niitä olen jossain toisessa todellisuudessa. Aina. Toisin kuitenkin kävi. Niillä oli (todellakin!) aikansa ja paikkansa. Jouduin luopumaan lääkevastaisuudestani.

Olen usein ajatellut, miten käy niiden, joilla ei ole läheisiä? Tai yhtään ketään, joka auttaisi, pitäisi huolta, olisi tukena? Miten käy niiden, joiden puolesta ei puhuta? Itse ainakin olin sen verran huonossa jamassa, etten osannut vaatia itselleni hoitoa tai apua. En tiedä mihin olisin joutunut ilman tukea. Olisin varmaan jo mullan alla. Se, että olen nyt tässä kirjoittamassa näitä asioita, on minulle suoranainen ihme. Vaikka onneksi minuun on uskottu. Siihen on uskottu, että sisälläni on se voima, valo, sisu, tahto ja tarmo ja tulen tämän kaiken vielä päihittämään. Onneksi minuun on uskottu!

Hoitohenkilökuntaan olen osittain pettynyt. Lähinnä puhun nyt näistä ensikertojen kohtaamisista. Niinkuin kirjoitinkin, ihminen tulisi kohdata ihmisenä.

Nyt minä rauhoitun joulunviettoon. Edessä on pieni lasi veljeni tekemää valkoviiniä, menen pian lämpimään suihkuun ja rauhoitun lukemaan ja nukkumaan. Olen kiitollinen, että saan olla täällä. Olen kiitollinen, että minulla on nämä ihmiset. Olen kiitollinen suhteellisen hyvästä voinnista. Olen kiitollinen, että pystyn nykyään jotenkuten nukkumaan. Olen kiitollinen, että pystyn myös lukemaan nykyään – sekään ei ollut itsestäänselvyys. Tai jaksan huolehtia itsestäni, esimerkiksi menemällä sinne suihkuun. Ai niin. Ja niitä hyviäkin kohtaamisia on. Tutustuin bussimatkalla ihanaan ihmiseen. Istuuduin hänen viereensä, ja intuitioni sanoi, että hänen kanssaan voisin vaihtaa ajatuksia. Ja osuin oikeaan. Tulen tapaamaan häntä varmasti jatkossakin. Matka meni rattoisasti, kun oli juttuseuraa. Ensi kerralla aion kirjoittaa osastojakson positiivisista kohtaamisista. Mutta nyt;

Rakkaudentäyteistä joulua!

”Everything heals, your body heals, your heart heals. The mind heals. Wounds heal. Your soul repairs itself. Your happiness is always going to come back. Bad times don’t last.”

Olen saanut viime päivinä normaalia enemmän yhteydenottoja lukijoiltani. Kiitosta siitä, että olen rohkea ja avoin. Kiitosta siitä, että kirjoittamani tekstit antavat monelle tarvittavaa vertaistukea ja ymmärrystä omaa tilannetta kohtaan, tunnetta, ettei todellakaan ole ongelminensa yksin. Ja tiedättekös, tuo kaikki positiivinen palaute antaa minulle aivan valtavasti voimaa, että voin oikeasti teksteilläni helpottaa jonkun toisen (ehkä juuri sinun?) oloa! Ehkä antaa uskoa ja toivoa, se olisi minulle suorastaan kunnia! Olisin itsekin silloin alkutaipaleilla kaivannut jotain sellaista. Ymmärrystä omaa tilannetta kohtaan. Ja kenties eniten sitä tunnetta, että en ole yksin tämän asian kanssa, vaan moni muu painiskelee samojen asioiden kanssa.

Ajattelin avata hiukan tuota taustaa, miten kaikki alkoi. Olenhan minä kertonut, mitä kaikkea minulle tapahtui ja on tapahtunut (lyhykäisyydessään), mutta en ole kovinkaan yksityiskohtaisesti tuota taivalta avannut. Moni asia on varmaan myös unohtunut (ja ehkä hyvä niin), mutta haluan tuoda esille vähän yksityiskohtaisemmin tuota romahdusta. Yritän muistaa mahdollisimman hyvin.

Olin oikeastaan vuoden 2015 kärsinyt jos minkälaisista fyysisistä vaivoista ja kolotuksista. Oikeastaan tilanne lähti kärjistymään syksyn 2015 mittaan. Minulla oli ollut huolia ja paineita viimeiset vuodet tiettyjen henkilökohtaisten ja perhepiiriä koskettavien asioiden kanssa, ja ilmeisestikin se oli yksi syy, joka lopulta uuvutti alleen. Olin aina suoriutunut, pärjännyt, selvinnyt, mennyt ja tehnyt. Tavallaan päälläni oli suojakuori, työminä, joka peitti alleen sen tuskan ja surun. Pistin muut ihmiset oman hyvinvointini edelle. Niin olin tehnyt aina. Kannoin huolta. Kuvittelin, että minulla on leveämmät hartiat kuin onkaan. Podin myös valtavaa maailmantuskaa. Saatoin itkeä Pariisin iskuja viikon jne. Koin kuitenkin, että olin elämääni tyytyväinen ja onnellinen. Olihan kaikilla ihmisillä omat huolensa, niin oli minullakin. Minä nyt satun olemaan niin herkkäkin. No sitten kiinnitin huomiota, että marraskuussa itkin ihan joka päivä. Olin niin väsynyt. Se kuukausi oli poikkeuksellisen raskas. En oikein löytänyt sen kummempia syitä, mistä kaikki se valtava uupumus tuli. Se vaan tuli.

Sitten eräänä aamuna huomasin vasemmassa nivusessani patin. Niin suuren ja kivuliaan, että lähdin käymään lääkärissä. Lääkärikään ei tiennyt mikä se oli. Määräsi antibioottikuurin. Minulla heräsi pelko tietenkin patin pahanlaatuisuudesta. Söin siinä syksyn mittaan muistaakseni 3-4 antibioottikuuria, eikä patti kadonnut. Sitä tutkittiin mm. Kätilöopistolla, ultrattiin useampaan otteeseen, eikä lääkärit tienneet, onko kyse imusolmukkeesta vai mistä. Sitä piti seurata tiiviisti. Olin sairauslomalla vuoden kiireisimpään aikaan ja koin siitä huonoa omaatuntoa. Mutten kyennyt kävelemään kunnolla, saati pitämään housuja. Minulla oli jatkuvaa lämpöilyä. Samanaikaisesti mummin vointi yhtäkkiä romahti ja hän oli vähällä kuolla. Mummini on ollut minulle aina yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä, joten jouduin käsittelemään hänen mahdollisen menetyksen surun siinä samassa. Makasin sängyssä kirjaimellisesti monta päivää itkien. Mummi selvisi ja se mysteeriksi jäänyt patti lähti pienenemään. Joku lääkäri heitti jossain kohtaa, että se voi johtua stressistä. Tähän asiaan minun olisi pitänyt tajuta tarttua.

Minulla oli sairauslomalla ja joululomalla liikaa aikaa pohdiskella asioita. Pysähtyä. Huomasin pelkääväni kaikenmaailman vakavia sairauksia koko ajan. No, alkuvuonna palasin töihin. En ehtinyt olla montaa päivää, kun mulle nousi yhden työpäivän päätteeksi melkein 40 asteen kuume. Olin sänkypotilaana yli viikon verran. Minulle tuli niin raju influenssa, että jouduin käymään ottamassa lääkitystä terveysasemalla monena päivänä peräkkäin. En muista olleeni fyysisesti noin sairas (vaikka olen potenut kurkkupaiseen ja keuhkokuumeen ja kaikenmaailman infektiot) mutta tämä oli aivan omaa luokkaansa. Influenssa jätti jälkeensä pari kuukautta kestävän yskän. Niihin aikoihin Kimi joutui sairaalaan. Silloin mun nukkuminen alkoi totaalisesti häiriintyä. Olin niin huolissani kaikista ja kaikesta. Pää vaan pyöritti kaikkia asioita kuin mylly.

Olin jo uudenvuoden aikoihin todellisissa vaikeuksissa nukkumiseni kanssa, muistan, että valvoin monta yötä ystävien mökillä ja meidän piti lähteä sovittua aiemmin kotiin, että saisin kotona mahdollisesti nukutuksi. Silloin kiinnitin huomiota siihen, että joku on pielessä. Muistan ajatelleeni, että jos tällainen unettomuus iskisi työviikolla, niin en kestäisi! En osannut arvatakaan, että se olisi edessä…

Oli tapahtunut niin paljon, että kävin kierroksilla. Olin levoton, itkuinen, nukkuminen oli huonoa. Yskä jatkui, pelkäsin. Ystävänpäivää edeltävänä iltana, 13.2. muistan, että sain kauhean paniikki/ahdistuskohtauksen. Soitin äidille, soitin kriisipuhelimeen, pyörin ympyrää kotona. En saanut oloani rauhoittumaan. Lähdettiin päivystykseen. Juttelin psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa hetken ja oloni vähän rauhoittui, vaikka päälle jäikin omituinen tärinä. Hoitaja huomasi, että minulle on kirjoitettu tarvittaessa unettomuuteen Mirtazapiinia. Olin todella lääkevastainen / lääkepelkoinen, mutta ajattelin, että ehkä mun kannattaa se tabletti kuitenkin ottaa. Otin sitten kotiuduttuani sen, ja siitä tuli niin kummallinen olo, että luulin kuolevani. Istuin meidän kylpyhuoneen lattialla se lääkeselostus edessäni. Tuntui kuin pääni ympärillä olisi ollut jättimäinen kupla, mua väsytti, mutten todellakaan kyennyt rauhoittumaan unille. Silloinkin muistan soittaneeni kriisipuhelimeen, myrkytystietokeskukseen, hätänumeroon… Vaikka minne. Pelkäsin niin paljon. Sen yön valvoin ja seuraavana päivänä kaduin, että otin koko lääkkeen. Koko päivän seinät ja lattiat heilui, enkä kyennyt mihinkään. Siitä jäi kumma ajatus päähäni, entä jos en enää nukukaan?

Ajatus kävi toteen, uskoin siihen niin kovasti. Valvoin seuraavan yön ja sitä seuraavan. Tärisin sängyssä, niin kovasti, että en hallinnut ollenkaan jalkojeni liikkeitä. Huokailin, tuskailin, pelkäsin. Mua ahdisti niin, että ylävatsaan sattui tosi kovasti. Kävin taksilla terveysasemalla, ja lääkäri kirjoitti minulle silloin muistaakseni Opamox -reseptin. Yksityiselläkin kävin välillä. Osa määräsi lämmintä maitoa ja melatoniinia, toiset Rivatrilia. Kävin siellä ja täällä ja en saanut unettomuuteeni apua. Ahdistus sai maksimaaliset mittasuhteet. Yhden yön nukuin, ja menin seuraavana päivänä töihin. Sydän oli tulla rinnasta ulos, muisti ei pelannut yhtään, olin kiukkuinen ja kireä, mua pyörrytti. Kotimatkalla muistan, että päähäni hiipi ajatus; jos hukuttautuisin tuohon mereen, niin minun ei tarvitsisi enää kärsiä. Säikähdin. Seuraavan yön taas valvoin. Välillä vietin öitä Haartmannin päivystyksen käytävällä. Mutta mieli ei antanut unen tulla. Lääkkeet ei auttaneet. Olin lopulta yöt Kimin äidin luona, koska mua pelotti yöt. Mua pelotti kaikki. Aamut oli tuskaa, oli edessä taas uusi päivä, joka piti jaksaa ja selvitä ja ilta oli uusi mahdollisuus saada unta, mutta se oli myös asia jota pelkäsin. Yöt ja nukkuminen alkoi pelottaa. Mietin niitä päivälläkin. Niin, että ajatuskin alkoi tärisyttää. 

Lopulta kolme viikkoa valvottuani pääsin Haartmannin päivystyksen kautta psykiatriselle osastolle. Muistan, etten enää kyennyt kävelemään kunnolla, näin kaiken tosi kirkkaana, enkä pystynyt kirjoittamaan tai lukemaan tekstiviestejä. Rivit pomppi silmissä. Pelkäsin, että menetän järkeni. Olin osastolla noin viikon. Se oli pelottava kokemus. Ajattelin, että minulla on vain unettomuus, ja nämä muut täällä on jotenkin sairaita. Ajattelin, että hoitakaa tämä unettomuus pois, niin pääsen takaisin töihin. Eihän se niin helposti sitten mennytkään… Nukuin nukahtamislääkkeen avuin kaksi tuntia, ja loppuyön valvoin. Muistan kun kuljin sairaalan käytävillä keltainen sairaala-asu päällä ja pitelin seinistä tukea. Muistan erään yökön mulle sanoneen, että sinulle ei voi antaa enempää lääkettä, olet jo nyt niin sedatoitunut. Olin siis aivan totaalisen lääkitty, kauheassa sekavassa aivosumutilassa, mutten pystynyt nukkumaan. Kierroksia ei saatu alas. Sairaalajakson jälkeen kotiuduin. Toivoin, että olisin saanut olla sairaalassa niin kauan, että unettomuuteni korjautuu. Niin ei kuitenkaan käynyt ja osastojaksoja tuli uusia ja uusia.

Muistan eräänkin yön, kun makasin eteisen lattialla ja tuijotin itseäni peilistä. Peilistä katsoi täysin tuntemattomat kasvot. Tilasin ambulanssia vähän väliä, muttei kukaan voinut auttaa minua. Pääsin aina Haartmanniin ja siellä minulle annettiin mansikan makuista nestemäistä Diapamia. Ja sitten jätettiin ”oman onneni nojaan”. ”Mene kotiin tai jää sitten siihen.” Ei kukaan kyennyt auttamaan. Oksentelin ja konttasin. Luulin, että olen oikeasti menetetty tapaus ja että menen vain huonomaan ja huonompaan kuntoon. Ja niinhän minä menin. Olin lopulta aivan sekaisin. Unettomuus tekee ihmisen hulluksi. Kaikki oli totaalisen epätodellista. Hoito ei aina ollut parasta mahdollista. Sain usein kuulla, että empä ole koskaan nähnyt noin ahdistunutta ihmistä. En tiennyt, että ahdistus voi saada tuollaiset mittasuhteet. Ajatuksiin alkoi hiipiä enemmän itsetuhoisia mietteitä. Ratikoiden, autojen, junien saapuminen sai heräämään ajatuksen / kehotuksen omassa mielessäni; mene alle. Se oli yhtä taistelua, etten tee mitään typerää. Henkinen ja fyysinen tilani oli todella heikko. Todella.

Jotenkin tästä kaikesta kuitenkin on toivuttu tähän pisteeseen missä olen nyt. Osastojaksojen, päiväsairaalajaksojen, terapian, läheisten tuen jne. avulla. En oikein itsekään tiedä, että miten. Hetki kerrallaan. Kaksi askelta taakse, yksi eteen.. Olen myös saanut ystäviä sairaalasta. Mikä on suorastaan ihme, kun miettii missä kunnossa oikein olen ollut. Jatkan tästä aiheesta (mihin jäin) seuraavalla kerralla, sillä tajusin, että mähän kohta myöhästyn bussista. Mun pitää käydä ostamassa vielä eväitäkin. Lähden joulunviettoon! Mahtavaa, että kykenen matkustamaan. Mahtavaa, että pystyn normaaleihin asioihin taas. Kaikki on mahdollista. Uskon siihen nyt.

Rauhaisaa joulua ystävät!