Mun piti mennä tänään terapiaan klo 9.00. Herätyskello soi klo 7.00. Olin hereillä jo ennen kellonsoittoa, klo 6.53. Nousin sängystä 7.19. Olin suurinpiirtein valmiina klo 8.15. Arvelin siinä kohtaa, että en enää ehdi Espooseen 45 minuutissa, joten sovittiin tapaamisen sijaan soittoaika. Puhelu on nyt puhuttu ja odotan ruokaa. Syön tänään hiukan aikaisemmin lounasta, sillä söin aamiaisen niin varhain ja mulla on nyt jo nälkä. Lupasinhan tällä viikolla syödä kunnolla. Lohisalaatti saapuu, enpä muista koska viimeksi olen syönyt kalaa. Auts.

Mutta. Palatakseni tuohon aamuiseen vielä; tunsin kyllä epäonnistumisen tunnetta, kun en päässytkään paikalle sovittuna ajankohtana. Istuin eteisen lattialla, tuijotin itseäni peilistä (senkin epäonnistuja) ja aloin vuodattaa kyyneleitä. Enkä kyllä pelkästään siksi, vaan siksi, kun tämä riittämättömyyden ja pienuuden tunne on vallannut mut aivan täysin (kirjoitinkin tästä aiheesta eilen aika pitkän tekstin.) Omat ajatukset ja uskomukset ovat valloillaan. Alan tässä ”tilassa” myös kuvitella, että muut ajattelee minusta tismalleen samoja asioita, kuin mitä minä ajattelen itsestäni. Onneksi terapeuttini antaa mulle uusia näkökulmia. Ne ajatukset ovat mun ahdistuneisuusajatuksia. Olen tällä hetkellä henkisesti niin kuormittunut, väsynyt, uupunut, rikki, loppu, ja se kaikki saa minussa aikaan ahdistusta -> ja sen myötä syntyy näitä ajatuksia. ”Olet riittämätön, olet kyltymätön, olet liian tarvitseva, olet liian riippuvainen, olet hävettävä, olet yksin, sinua ei voi kukaan rakastaa, et onnistu missään…” – ja lista on loputon.

Sen sijaan, että jäisin nyt sukeltelemaan näin syvissä vesissä, ajattelin kääntää vaihteen väkisin positiivisempaan suuntaan ja jakaa muutaman viestin, joita sain eilen tutuiltani. Tämä kaikki kun todellakin sotii mun omaa (ahdistuneisuus)ajatteluani vastaan;

”Moi Miia! En tiiä miksi, mutta mulle tuli vaan tarve kirjoittaa sulle. Luin tänään kaikki sun kirjoittamat blogitekstit. Kun luin yhden, halusin lukee toisen jne. Sä kirjoitat tosi hyvin! Niin suoraan ja avoimesti. Big respect. Mä muistan, kun näin sut ekan kerran ja ajattelin miten voi olla niin lämminhenkinen ja kaikki yhtälailla huomioon ottava valoihminen olemassa. No siinä sä olit. Ja mä päätin, että haluun olla isona samanlainen. Sulla on ollut varmasti todella vaikeeta ajoittain, mutta mä tiedän, että sä toivut ja paranet. Pikkuhiljaa, pienin askelin. En oikeastaan tiedä vieläkään miksi halusin sulle kirjoittaa. Ehkä halusin kertoa kuinka paljon katson sua ylöspäin, kun kerrot sun fiiliksistä niin suoraan. Oot mun idoli! Ps. Mä toivon et sä kirjoittaisit sen kirjan vielä joskus!”

”Hienosti kiteytetty päivän teema! Rohkeaa kun uskallat puhua. Oon ylpee susta! Kiitos että jaat muille!”

”Heippa näin pitkästä aikaa! Olen lueskellut sun kirjoituksia niin blogista kuin facessa ja monesti miettinyt, voi miten tämä onnellisuuden opettelu ja epävarmuuden voittaminen onkin näin vaikeaa. Eli sun teksteissä on niin paljon samaa mitä mun omissa päiväkirjoissa on, samoja teemoja minkä kanssa painin ja samanlaisia tunteita. Ihanan lohduttavaa mutta samalla myös hieman surullista, että joku muukin tuntee samoin ja miettii samanlaisia asioita. Mulla on nyt kohta kolme vuotta terapiaa takana, mutta edelleenkin tässä välillä tuntuu menevän bambin hatarin askelin. Olen ajatellut, että tälläinen minä olen ja loppuelämäni pitää tarkasti kuunnella itseään. Osata ottaa oma tilansa ja vastuunsa omista tunteista. Olla armollinen kun ei ole niin vahva ”kausi” ja muistaa antaa rakkautta itselleen ja ympärilleen. Ehkä tärkein asia mitä olen oppinut, on se että väkisin en voi mitään muuttaa vaan hyväksyminen on ollut iso avain parempaan jaksamiseen. Miljoonasti haleja ja voimia Miia!”

”Lueskelen aina välillä sun juttuja ja mietin et meil on hirveesti samankaltaisia ajatuksia. Tuut aina mieleen kun kuuntelen tota Elefantin paino- laulua, se on musta hirmu kaunis kappale.”

”Miia. Mun on jo tovi pitänyt laittaa sulle viestiä. Sulla on ihanan aitoja postauksia vaikeistakin asioista. Maailma kaipaisi enemmän sun kaltaisia ihmisiä. Paljon valoa, lämpöä ja voimia sinne. Ja hei jos haluut ni lähetään joku päivä kävelylle!”

”En kyllä toista ihmistä tiedä kenellä on nuin iso sydän kun sinulla”

”Wow Miia pakko sanoa että blogisi; enough to exercise, kuulosti kaukaisesti mut silti liian tutulta. Hyvin kirjoitettu. Kyllä mäkin ajattelen samalla tavalla melkein kaikesta. Olipas herättävää!”

”Tuo kirjoittamisen ja pohdiskelun taitosi on ihailtava. Tuo on hyvä väylä. Terapia ja tapasi pohdiskella sekä halu yrittää eteenpäin vie sinua parempaan – riittävän hyvään”

Kiitos kaikille ihanista viesteistä. Saan ihan hurjasti siitä, että pystyn auttamaan teksteilläni myös muita. Tai avaamaan silmiä. Vaikka en ole eheä enkä ole tätä helvettiä alusta loppuun vielä käynytkään, niin silti. Se on mulle suuri asia. Se saa mut tuntemaan itseni tarpeelliseksi. Se, että saan auttaa muita. Muiden auttaminen kun on usein paljon helpompaa, kuin oman itsen… Mutta sitä kohti! Kliseisin pienin askelin.