Mulla on paljon opettelemista. Monessa asiassa. Siinä, että opin sanomaan ei. Että opin sanomaan, mitä ajattelen. Tai opin sanomaan, jos joku asia painaa tai vaivaa mun mieltä. Opetteluahan tää on koko elämä. Ja ihmissuhteet. Sellasta peilaamista. Pystyn kirjoittamaan asioista, mutta kasvotusten vaikeiden asioiden esilletuominen on minulle aivan liikaa. Jätän ajatukset ja tunteet mieluummin omaksi tiedokseni.

Helposti ajattelen asiat sen kautta, että mussa on vikaa, ja se kulloinkin mielessä pyörivä ajatus tai mielipide ei ole ilmaisemisen arvoinen. Että niissä on vikaa. Ajattelen, että teen sillä itsestäni vaan enemmän nolon ja viallisen. Ajattelen, että olen pelkästään vaativa tai liian tarvitseva tai kiittämätön tai jotain muuta. Uskon ajatuksiini täysin. Vaikka ajatukset on vain ajatuksia – ne ei ole totta, mutta kuinka muistaa se?

Koen voimakasta riittämättömyyden tunnetta. Riittämättömyyden tunnetta itselleni, mutta sitä kautta ajattelen, että olen riittämätön kaikessa ja kaikille. Se pelko on ihan tosi suuri ja ahdistusta aiheuttava, kuristava. Ajattelen, että aina muut tai joku muu on mua parempi, tai jään aina kakkoseksi kaikille. Tai olen aina se kakkonen. Ajan kanssa sekä itsetutkiskelun ja terapian avulla varmaan kun oppii (tai toivottavasti kun oppii) rakastamaan itseään tai ainakin riittämään itselleen tällaisena kuin on, ymmärtää, että riittää myös muille. Tai jos ei riitä, niin sitten se on niiden ihmisten ongelma, eikä minun. Ettei mun tarvitse olla mitään muuta. Näin mä sen järjellä kaiketi tajuan, mutta en tunteella.

Ja mun on hyvin usein vaikea ymmärtää sitä, että joku voi mua rakastaa. Ja että miksi voisi? Tai miksi rakastaisi? Alan etsiä merkkejä myös siitä, ettei se pidä paikkaansa. Tai että ne merkit tukisivat sitä ajatusta, että mä en oikeesti riitä näin. Aina on jotain mua parempaa. Ja sitten ahdistun ja alkaa taas kuristaa ja itkettää. Kuulostaa surulliselta ja säälittävältä. Säälittäväähän se on.

Tämä on varmaan masennukseni ydin. Riittämättömyyden tunne. Epävarmuus. Elämä on kuin olisin jossain…sohjossa. Rämpimässä.

Mulla on myös kummallisia kuvitteellisia odotuksia elämästä. Tai / ja rakkaudesta. Haluaisin vaan tuijotella silmiin, ja olla läsnä. Olla siinä. Silittää hiuksia. Pitää kiinni. Pitää kädestä. Pussailla. Halata lujaa. Ottaa syliin. Jutella. Rakastaa. Taustalla olisi soimassa joku aivan ihana biisi ja lattioilla ja pöydillä olisi ihan liikaa kynttilöitä. Eihän elämä sellaista ole. Kai. No ei ainakaan koko ajan. Sellaista mä tahtoisin. Joissain asioissa olen niin lapsenkengissä tai yltiöromantikko, että pitäisi välillä karistaa tätä naiiviutta pois. Vai onko se huono asia? Mä olen tarvitseva. Kyltymätön. Mistä minä tiedän, mikä on jotenkin liikaa tai älytöntä ja mikä ei? Miten tämä elämä onkin näin kamalan vaikeaa? Mitkä on oikeuksia ja mitkä vaatimuksia? Kuka ne määrittää? Tunnen itseni niin pieneksi.

Viime yönä uneni sijoittui taas lapsuudenkotiin. Uneni on usein niissä maisemissa. Oli kesä ja istuttiin pikkusiskoni kanssa meidän kodin takapihalla nurmikolla. Kysyin siskoltani, että ”miten minä voin olla riittävä yhtään kenellekään, kun en ole omille vanhemmillenikaan?” Ja sitten minä heräsin. Oli kauhea, kauhea olo. Kysyn huomenna terapeutilta, mitä tuo uni tarkoittaa. Tai eihän se mikään meedio ole, mutta ehkä sillä on joku ajatus tuosta. Viime viikolla näin sellaista unta, missä käveltiin Kimin kanssa junaradalla junan tulosuuntaan kohti. Sekin oli hiukan outo uni. Aurinko siinä paistoi, ei se synkkä ollut, mutta jotenkin tyhjä ja ahdistava. Koko ajan kävellessä odotti vaan sitä, koska se juna tulee. Joku juna muistaakseni tulikin, ja ehdin väistää toiselle raiteelle. Mitähän sekin tarkoittaa? (Ja mikä hemmetin kyselykausi mulla nyt on?) Mua nukuttaa.

Muistan itseni ennen sairastumista jotenkin niin… onnellisena. Sellaisena, jota yritän edelleen kipuillen tavoitella. Tiedän, ettei paluuta ole, enkä edes halua olla enää se sama. Olin kuitenkin ihminen, joka tarrasi pitää kaksinkäsin elämästä kiinni. Yritti tehdä kauheasti kivoja asioita, että ehtii ”ennenkuin”… Aivan kuin se ote olisi ollut luisumassa, ihan juuri. Ja tiesin, ettei mun mieli kestä enää kuormitusta. Tiesin, että jotain tapahtuu, jos lastia tulee liikaa ja niin tapahtuikin. Olin jatkuvasti pelokas, ahdistunut ja odotin sitä, että kaikki muuttuu. Että jotain tapahtuu. Että kaikki romahtaa. No niin kävi. Mieli on viisas.

Pyrin ottamaan itseni paremmin huomioon ja pitämään itsestäni parempaa huolta. Yritän tehdä joka päivä jonkun pienen asian, josta saan mielihyvää tai olen ainakin joskus saanut. Hoidan itseäni. Kaikkihan kuitenkin lähtee siitä, että itse on itseensä tyytyväinen. Ja itselle pitää yrittää antaa sitä hyvää. Ja sen mä otan nyt todenteolla tavoitteekseni. Olen laiminlyönyt itseäni aivan liikaa.