Päivät valuvat

Tämä päivä on oikeastaan vailla suunnitelmia. Nukuin viime yönä paljon. Melkein kellon ympäri. Heräilin kyllä useita kertoja ja muistin myös aamulla herättäneeni Kimin keskellä yötä. Näin painajaisia. Näin myös unia, joista aamulla tajusin, että alitajuntani tekee todenteolla töitä. Käsittelen unissa usein samoja asioita. Niissä vilahtelee samoja ihmisiä. Ja usein unet paikoittuvat lapsuudenkotiini. Joskus kerron unia terapeutilleni ja hän osaa aika hyvin analysoida niitä. Toisinaan osaan itsekin.

Nousin ylös. Tein munakasta. Keitin kahvia. Paahdoin paahtoleipää. Viivyttelin suihkuunmenoa. Varailin netin kautta kirjastosta kirjoja, odotan että saan ne pian. Tuijotin itseäni peilistä, tuntemattomat kasvot ja suuret pupillit. Tyhjä olo. Tein uuteen asuntooni sähkösopimuksen. Neuvottelin vakuutuksista puhelimitse. Olen suunnitellut hiukan tulevia viikkoja. Kurkin Kanta.fi -sivustolta minusta kirjoitettuja tekstejä ja tarkistin, että minulla on riittävästi lääkkeitä. Varattiin Antonian kanssa spontaani pikkumatka Tallinnaan. Ei me ehditä siellä oikein mitään, mutta ihan sama. Ajatuksena tämä on hyvä ja me kaksi hullunkurista, sekopäistä naista viettämässä päivää yhdessä – mikäpä parempaa. Antoniasta on varsinkin tämän kuluneen vuoden aikana tullut minulle äärimmäisen tärkeä ihminen. Meillä on paljon yhteistä. Paljon samankaltaisia kokemuksia. Hän on ihana tyttö!

Ulkona sataa. Jääkaapissa on onneksi Kimin tekemää eilistä qvinoamössöä. Minun pitäisi aloittaa pikkuhiljaa tavaroiden pakkaaminen. Makuuhuoneessa on kolme tyhjää laatikkoa. En tiedä mistä aloittaa. En osaa, en jaksa, en kykene. Olen tuijottanut laatikoita ja vaan lamaantunut. Minulla on yskä jo viidettä viikkoa. Huomenna yritän saada ajan labraan. Tärisen. Sydän hakkaa. Hikoilen. En tunne mitään.

Kuuntelen pitkästä aikaa Reginaa. Syön tummaa suklaata. Alkaa tehdä mieli lisää kahvia. Tavallaan mulla on liikaa aikaa ja tavallaan liian vähän. Olen kyllä kaivannut tällaista päivää, että ehdin hoitaa asioita ja vaan olla. Mulla on myös kasapäin lehtiä lukematta, ehkä myllään itselleni pienen kuopan sohvasta ja asetun sinne lueskelemaan. Törmäsin eilen tähän allaolevaan ihanaan tekstiin. Suomentakoon kuka jaksaa. Se vaan tuntuu kolahtavan, just nyt. Lempeää torstaita!

Je ne sais où va mon chemin mais je marche mieux quand ma main serre la tienne

Alfred de Musset

Kommentit (0)