Pausella

Masennus… ja että miltä se juuri nyt tuntuu?

Tällä hetkellä siltä, että olen helvetin voimaton, totaalisen uupunut, loputtoman väsynyt ja hirvittävän vetämätön kaiken aikaa. En saa yhteyttä omiin tunteisiini, olen ikäänkuin elävä kuollut. Kuljen automaattiohjauksella. Ympäristö tuntuu vieraalta. Katson kaikkea kuin seinän toiselta puolelta, lasin takaa, jonkun kuplan sisältä, mistä en pääse ulos, vaikka taistellen yritän. Tuntuu, että aika on pysähtynyt, mutta samalla minulla on kiire parantua. Kiire palata takaisin _oikeaan elämään_ – joka juuri nyt on ikäänkuin ”pausella”. Olen kuin jossain tyhjiössä, en missään. Aurinko paistaa, muttei sekään tunnu miltään. Kyllähän tässä ollaan menty eteenpäin (niinkuin olen useampaan otteeseen jo todennut), jos verrataan kuluneeseen, todella rankkaan ja raskauttavaan kevääseen. Muttei se useinkaan pelkästään ajatuksena riitä. Haluaisin kaiken hyvän takaisin. Aloittaa taas elämään elämääni, tämä ei ole sitä. Tämä on selviytymistä. Minua pelottaa. Pelottaa niin että se ahdistaa, ahdistus oksettaa, tärisyttää, hikoiluttaa, heikottaa. Niin paljon ahdistaa, että häviän omasta kehosta. Ja sitten koetetaan taas maadoittaa itse tähän hetkeen ja saada kontakti omaan kehoon ja mieleen. Tallaisia ajatuksia tänään täältä sumun keskeltä.

Kuva Pinterest